St. Denisin kirkko ulkoa yöllä, toinen torni rakentumassa vuosisatojen sitten tuhoutuneen tilalle.
Kuva: Taneli Prittinen.
Saksalainen yhdistys ORGANpromotion järjesti keväällä jokavuotisen urkukurssinsa Pariisissa ja lähialueille. Allekirjoittanut pääsi osallistumaan tämänvuotisen kierroksen tapahtumiin. Kurssilla kierretään tutustumassa Ranskan (ja koko maailman) parhaimpiin historiallisiin urkuihin, tietysti päästen sekä kuulemaan että soittamaan niitä. Kurssin yhteydessä järjestettiin myös urkujensoiton mestarikurssi, jolla halukkaat saattoivat harjoitella soittamaan ranskalaisia teoksia autenttisilla instrumenteilla.
Musiikillisten vierailujen lisäksi tilaisuus tarjosi mahdollisuuden myös tutustua kuuluisiin ranskalaisiin monumentteihin aukioloaikojen ulkopuolella, ilman turistien tulvaa. Lisäksi se mahdollisti tietysti pääsyn myös paikkoihin, joihin normaalilla turistilla ei olisi edes pääsyä! Tässä jutussa esitellään muutama huippukohde ja -instrumentti tuolta reissulta: Saint-Denis, Saint Sulpice, Notre Dame ja Saint Ouen.
Saint-Denis
Saint-Denis on nimensä mukaisesti rakennettu Pariisin ensimmäisen piispan, Deniksen kunniaksi. Tarinan mukaan roomalaiset teloittivat Deniksen Montmarten kukkulalla Pariisissa n. vuonna 250, mutta Deniksen päätön ruumis kulkeutuikin kirkon rakennuspaikalle kuolemaan.
Tämä kirkko on tunnettu suojelupyhimyksensä lisäksi myös siitä, että lähes kaikki Ranskan kuninkaat on haudattu sinne. Kirkossa kruunattiin aikoinaan myös lähes jokainen ranskalainen kuningatar. Kirkko onkin siis nykyisin kuuluisa turistinähtävyys.
Kirkko menetti aikoinaan toisen torninsa, mutta Ranskan nykyinen hallinto päätti rakentaa sen uudelleen ja kirkkoon olikin kovaa tahtia nousemassa uusia tornia, ensimmäistä kertaa vuosisatoihin. Selvästi Notre Damen tulipalon jälkeisestä restauroinnista oli saatu hyvin oppia.
Mutta syy miksi urkukierros suuntasi tänne, ei ollut kuninkaat eivätkä tornit, vaan kirkosta löytyvä kuuluisa soitin. Kirkko sai vuonna 1841 Aristide Cavaillé-Collin, Ranskan ja ehkä koko maailmanhistorian suurimman urkujenrakentajan, ensimmäisen instrumentin.
Moni ei varmasti tule ajatelleeksi, että Bachin, Buxtehudin, Händelin, Couperinin jne. jälkeen barokkiaikakauden päätyttyä oikeastaan kukaan ei säveltänyt uruille. Seurasi aikakausi, jota Ranskassa kutsutaan ”suureksi dekadenssiksi”, instrumentteja ei juuri huollettu (varsinkaan Ranskassa vallankumouksen jälkeen) ja urut olivat vaarassa kadota kirkoista historian hämäriin.
Sitten tuli Aristide Cavaillé-Coll, ranskalais-espanjalainen keksijä, jonka isä oli urkujenrakentaja. Nuori Aristide oli isänsä bisneksen jatkamisen sijaan kiinnostunut kaikenlaisesta tekniikasta ja innovaatioista, tunnetuimpana hän kehitti nykyaikaisen sirkkelin ja saavutti tällä keksinnöllään sijoittajien huomion. Hän kuitenkin päätti innovoida myös urkujenrakennuksen alalla, ja muutti säveltäjä Gioacchino Rossinin kehotuksesta Pariisiin 1833.
Hetken aikaa isänsä firmassa työskenneltyään Cavaillé-Coll jätti rohkean ehdotuksen Pariisin Saint-Denisin uusiksi uruiksi. Tässä vaiheessa urkujenrakennus oli pysynyt lähes muuttumattomana vuosisadan ajan, eikä uusia instrumentteja ”suuren dekadenssin” aikakaudella edes rakennettu, mutta nyt nuori Aristide sai kirkon viranomaiset ylipuhuttua täysin uudenlaisen ison instrumentin rakentamiseen.
Cavaillé-Coll alkoi kehittää kirkkoa varten täysin uudenlaista soitintyyppiä, sinfoniaurkuja. Toisin kuin barokkiaikakauden instrumentit, tähän uuteen instrumenttiin haluttiin orkestraalinen sointi, jossa äänet sulautuvat toisiinsa ja urkuri pystyy soittamaan kuin johtaisi sinfoniaorkesteria. Harmi kyllä häntä hieman toppuuteltiin tämän villin projektin suhteen, ja lopullisiin urkuihin tuli uusien sinfoniaurkujen lisäksi myös elementtejä vanhoista barokkiaikakauden uruista.
Käytännössä Saint-Denisin instrumentti on sekasikiö, jolla ei voi soittaa tyylipuhtaasti barokkiaikauden musiikkia, eikä myöskään modernimpaa musiikkia. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö soittimessa olisi aivan uskomaton sointi! Tämä instrumentti herättikin suunnattomasti huomiota ja poiki lisää tilauksia Cavaillé-Collin urkujenrakentamolle. Myöhemmissä instrumenteissa Cavaillé-Coll saattoi luopua barokista kokonaan ja rakentaa täysin sinfonisia instrumentteja, jotka innostivat Camille Saint-Saensin ja Cesar Franckin kaltaisia säveltäjiä alkamaan säveltää uruille, joita oli pidetty tähän asti musiikkipiireissä ”muinaismuistoina”.
Saint-Denis itsessään oli kieltämättä mielenkiintoinen soitin. Sen pedaalikoskettimistossa esim. oli alun perin barokkiajan 25 nuottia modernien urkujen 30 tai 32 sijaan. Myöhemmin Cavaillé-Collin urkujenrakentamo laajensi pedaalia 30 koskettimen levyiseksi, mutta valitettavasti urkujen sisälle ei mahtunut enää lisää pillejä, joten 5 alinta kosketinta ovat tyhjiä. Ne voi kyllä yhdistää käsillä soitettaville sormioille ja saada niihin ääniä, mutta käytännössä modernimman aikakauden musiikin soittaminen niillä on kuin kuoppaan putoamista, kun pedaalin bassot katoavat yhtäkkiä sointikuvasta.
Urkujen ”organo pleno”, niiden pää-äänikertojen (Principal, Montre, Diapason) ja kuoroäänikertojen (Fourniture, Cymbale) yhdistelmä on täysin barokkiaikakaudelta peräisin. Toisaalta urkujen huilut, jousisoitinäänikerrat (joita barokkiaikauden ranskalaisissa uruissa ei ollut, vaan Cavaillé-Coll toi ne Saksasta) ja kieliäänikerrat ovat enemmän modernin, romanttisen aikakauden mukaisia. Urkujen kirkas barokkipleno orkestraalisia sävyjä vasten on hieman eksoottinen sointi, eikä sinänsä oikein sovellu minkään aikakauden musiikkiin sellaisenaan, vaan näillä uruilla yleensä improvisoidaan.
Barokkiaikaudella urkujen kaikkia eri äänikertoja ei ollut tarkoitettu käytettäväksi yhtä aikaa (käytännön rajoitteena urkujen ilma ei yleensä riittänyt tähän), mutta Cavaillé-Coll rakensi tähän instrumenttiin massiiviset palkeet, joilla ilmansyöttö riitti tähän. Lisäksi hän lisäsi urkuihin parantelemansa version englantilaisen Charles Barkerin kehittämästä pneumaattisesti kosketuksenkevennysjärjestelmästä, nk. Barker-koneesta, joka toimii vähän kuin auton ohjaustehostin, ja tekee urkujen raskaasti soitettavasti mekaanisesta koneistosta kevyen kuin konserttipiano. Näin urkurit pystyivät soittamaan helposti täysillä uruilla.
Samalla Cavaillé-Coll pystyi nostamaan ilmanpainetta koska urkurien ei tarvinnut enää taistella sitä vastaan painellessaan venttiileitä auki koskettimilla. Näin kaikki soi voimakkaammin kuin vanhemmissa uruissa. Tästä instrumentista todella lähteekin valtavasti ääntä, kuten pääsimme paikan päällä todistamaan!
Instrumentilla pystyy toki soittamaan myös hiljaa, todella hiljaa itse asiassa, sillä Cavaillé-Coll rakensi urkuihin myös nk. paisutuspillistön. Sen pillit on suljettu kaappiin, jonka seinissä olevia luukkuja urkuri voi avata ja sulkea polkimella ja säädellä näin portaattomasti instrumentin äänenvoimakkuutta. Paisutuskaappi muodostuikin tämän instrumentin jälkeen standardiksi uusiin urkuihin ympäri maailman, ja 1840-luvun jälkeen sävelletty musiikki yleensä käyttääkin sitä lähes aina.
Saint Sulpice
Saint Sulpice oli 1800-luvun puolessavälissä Pariisin merkittävin kirkko. Sen kirkkolaiva on muutaman metrin lyhyempi kuin Notre Damen katedraalin, mutta toisaalta se on useita metrejä leveämpi ja vetääkin tuhansia ihmisiä enemmän sisäänsä. Lisäksi tässä vaiheessa Notre Dame oli päässyt todella huonoon kuntoon, ja jopa sen purkamista oltiin väläytelty 1820-luvulla. Saint Sulpice olikin siis kirkko, jota Pariisin eliitti suosi, ja jossa järjestettiin kaupungin isot kirkolliset tapahtumat.
Kirkossa oli alkuperäinen Clicquot’n kuuluisan barokkiaikakauden urkujenrakennussuvun iso instrumentti. Se oli kuitenkin urkujen suosion hiipumisen myötä päässyt huonoon kuntoon. Cavaillé-Coll oli tässä vaiheessa jo kuuluisa urkujenrakentaja Pariisissa, ja kirkon hallinto pyysikin häneltä ehdotusta uudeksi instrumentiksi.
Koska kyseessä oli Pariisin, ja oikeastaan koko Ranskan, merkittävin kirkko, Cavaillé-Coll ei ehdottanut enempää tai vähempää kuin maailman suurimman instrumentin rakentamista. Kirkonmiehet hieman kauhistuivat projektin hintalappua, jolloin hän teki nerokkaan ehdotuksen, että uusiokäyttäisi vanhat Clicquot-urut ja uudelleenrakentaisi niistä uuden, mahtavan instrumentin, joka kuitenkin säilyttäisi parhaimmat piirteet nykyisistä uruista.
Tämän projektin seurauksena Saint Sulpice sai vuonna 1862 uudet 100-äänikertaiset urut, jotka kiinnittivät välittömästi pariisilaisten huomion. Barker-koneen, paisutuskaappien ja muiden aikaisemmin esittelemiensä uusien keksintöjen lisäksi Cavaillé-Coll rakensi Saint Sulpicen instrumenttiin pneumaattisen muistin, johon urkuri saattoi tallentaa äänikertojen yhdistelmiä ja kutsua niitä nopeasti vivusta vetämällä kesken soiton vaihtaen täysin sointia. Harmi että kukaan varhainen tietotekniikan tutkija ei huomannut, että Cavaillé-Coll olisi ollut oikea mies rakentamaan mekaanisia tietokoneita tällä osaamisellaan…
Cavaillé-Coll oli myös taitava markkinoinnissa, ja niinpä hän sai idean, että kirkko palkkaisi yhden Ranskan kuuluisimmista muusikoista, Louis-James Alfred Lefébure-Wélyn, urkuriksi. Tämä osoittautui hitiksi, sillä Lefébure-Wélyn oopperatyyliset improvisaation messuissa olivat erittäin suosittuja ja vetivät kirkon täyteen joka sunnuntai. Lisäksi ne synnyttivät kuhinaa, joka loi kysyntää uusille soittimille. Yhtäkkiä unohdettu historiallinen soitin olikin taas huipputrendikäs.
Saint Sulpicen kirkkoherra onneksi vaatimalla vaati, että Lefébure-Wély kirjoittaisi ylös sunnuntaimessuissa improvisoimansa musiikit, näin meillä on nykyäänkin käsitys, millaiselta messu kuulosti kirkossa 1860-luvulla. Jokainen tämänkin lehden lukija on joskus todennäköisesti tietämättään kuullut hänen improvisaatioitaan, erityisesti messujen loppusoittoja, sortieita. Kuuluisimmat näistä lienevät Sortie Es-duuri, Sortie G-molli ja Sortie B-duuri.
Lefébure-Wélyn kuoleman jälkeen kirkon urkuriksi tuli vuonna 1870 Charles-Marie Widor, joka saattaa olla Bachin jälkeen tunnetuin urkusäveltäjä. Widor oli Saint Sulpicen urkurina lähes 64 vuotta, eläköityen 89 vuoden iässä. Hän tuli kuuluisaksi 10 urkusinfoniastaan, jotka käyttivät hyväkseen Cavaillé-Collin sinfonista sointia ja urkujen apulaitteita, joilla Widor saattoi soittaa instrumenttiaan kuin sinfoniaorkesteria ja laatia nämä yhden miehen sinfoniat. Niistä lehden lukijakunnalle tutuimpia saattavat olla 5. urkusinfonian 1. osa Allegro vivace sekä 5. osa Toccata, 6. urkusinfonian 1. osa Allegro ja 5. osa Final, sekä 9. sinfonian (Symphonie Gothique) 2. osa Andante sostenuto.
Widor kuoli vuonna 1937 ja hänet haudattiin kirkon alla olevaan kryptaan. Tämä on paikka jonne turistit eivät pääse, sillä avain Widorin hautaholviin on vain kirkon kulloisellakin pääurkurilla, mutta kirkon nykyinen pääurkuri Karol Mossakowski ystävällisesti avasi kurssilaisille ovet.
Widorin eläköitymisen jälkeen urkuriksi tuli Ranskan suurin urkuvirtuoosi Marcel Dupré, joka kulutti urkupenkkiä kirkossa 37 vuoden ajan, soittaen viimeisen messunsa kuolinpäivänään 30.5.1971. Duprén ja Widorin yhteenlaskettu virkakausi kesti siis yli 100 vuotta, ja koska kumpikaan ei halunnut muokata instrumenttiaan, Saint Sulpicen urut ovat säilyneet tähän päivään asti täysin alkuperäisessä vuoden 1862 asussaan, lukuunottamatta 1920-luvulla lisättyä sähköistä puhallinta.
Tämä instrumentti onkin nykyään kenties maailman kuuluisin. Se on mahdollisesti myös soitin, jolle on sävelletty enemmän teoksia kuin millekään muille uruille, sillä tämä iso ja monipuolinen soitin uskomattoman kauniilla soinnillaan on innostanut lukuisia säveltäjiä. Kirkossa on nykyisin kolme pääurkuria soittamassa instrumenttia vuoron perään: Daniel Roth, Sophie-Véronique Cauchefer-Choplin ja Karol Mossakowski. Kannattaa käydä kuuntelemassa tätä instrumenttia Pariisissa käydessään, kirkossa järjestetään joka sunnuntai urkuresitaali joko klo 10 tai 16, ja ennen klo 11 sunnuntaimessua urkurit improvisoivat soittimella yleisölle klo 10.45 alkaen vartin mittaisen alkusoiton (Entree) Lefébure-Wélyn perinteen mukaisesti.
Notre Damen katedraali
Tietysti Cavaillé-Coll rakensi soittimen myös Notre Dameen! Kuten mainittua, Notre Dame oli 1800-luvun alkupuolella todella huonossa kunnossa ja jopa sen purkamista väläyteltiin, mutta sitten Victor Hugo kirjoitti legendaarisen kirjansa Notre Damen kellonsoittajasta. Vuonna 1831 ilmestynyt romaani Pariisin Notre-Dame herätti uudelleen kiinnostuksen rapistuvaan katedraaliin ja rahaa alkoi virrata sen restaurointiin, jota tuli vetämään 1850-luvulla arkkitehti Eugène Viollet-le-Duc. Cavaillé-Coll voitti restauroinnin kilpailutuksen uuden instrumentin rakentamisesta, ja se valmistui 1868.
Notre Damen instrumentin oli alunperin rakentanut 1730 François Thierry, ja Clicquot’n perhe uudelleenrakensi sen hetkeä ennen vallankumousta 1780-luvulla. Vallankumouksen jäljet näkyvät vielä tänäkin päivänä instrumentin julkisivussa olevina kirveenjälkinä, kun vallankumoukselliset syöksyivät Notre Dameen ja tuhosivat kuninkaalliset symbolit. Keskiaikaisena katedraalina myös soittimen historia ulottuu kuitenkin vieläkin pidemmällä, sillä Thierry kierrätti vanhoja pillejä, ja niinpä urkujen vanhimmat soundit ovat peräisin 1400-luvun alusta.
Kuten Saint Sulpicessa, Cavaillé-Coll ei täälläkään halunnut tuhota edellisten rakentajien työtä ja sisällyttikin edelliset instrumentit romanttisempaan suuntaan muokattuna omiin suunnitelmiinsa. Notre Damessa hän tosin kohtasi haasteita, joita ei aikaisemmissa projekteissa ollut tullut vastaan. Arkkitehti Viollet-le-Duc vaali omaa tiukkaa visiotaan goottilaisesta katedraalista, ja barokkiaikakauden urkujen julkisivu ja urkuparvi eivät siihen sopineet. Notre Damessa ongelmana oli ollut aina se, että urkuparvi on todella korkealla, lähes katedraalin katossa kiinni. Niinpä sen sointi kuulostaa helposti etäiseltä.
Edelliset rakentajat olivat ratkoneet tätä ongelmaa rakentamalla urkuparven kaiteeseen kiinni erillisen selkäpillistön, joka oli alempana ja jonka ääni välittyi suoremmin kirkkosaliin. Viollet-le-Duc ei kuitenkaan tätä sulattanut vaan vaati Cavaillé-Collia poistamaan goottilaiseen estetiikkaan sopimattoman barokkisen selkäpillistön ja vaihtamaan urkuparven kaiteen takorautaiseen kuten se olisi keskiajallakin ollut.
Cavaillé-Coll oli nyt ison ongelman edessä, sillä hänen piti sovittaa entistä paljon isompi instrumentti entistä ahtaampaan tilaan. Arkkitehti suostui lopulta kompromissiin, että Cavaillé-Coll siirtäisi instrumentin julkisivua muutamalla metrillä eteenpäin, lähemmäs parven reunaa, mutta vaati samalla, että julkisivusta sahataan alin pari metriä pois, jotta se ei peitä takanaan olevaa ruusuikkunaa. Cavaillé-Coll vaati, että parvea laskettaisiin alemmas, jotta soitin saataisiin soinnin kannalta paremmalle korkeudelle, mutta tähän arkkitehti ei enää suostunut.
Jotta soitin ei kuulostaisi etäiseltä, ja täyttäisi valtavan katedraalin tyydyttävästi, Cavaillé-Coll otti avuksi matematiikan ja rakensi soittimeen kolme ”sointipyramidia”:
1. Pedaalipillistöön pyramidin 32’ + 16’ + 10 2/3’ + 8’ + 6 2/5’ + 5 1/3’ + 4 4/7’
2. Soolopillistöön pyramidin 16’ + 8’ + 5 1/3’ + 4’ + 3 2/5’ + 2 2/3’ + 2 2/7’
3. Kuoropillistöön pyramidin 8’ + 4’ + 2 2/3’ + 2’ + 1 3/5’ + 1 1/3’ + 1 1/7’
Nämä jalkaluvut viittaavat koskettimiston alimman pillin pituuteen, sen ollessa 8’ koskettimisto soi samalta taajuudelta kuin piano (a = 440 Hz, tai Cavaillé-Collin uruissa yleensä vanhempi a = 435 Hz), 16’ soi oktaavia alempaa, 4’ oktaavia ylempää jne.
Murtolukuja sisältävät pillit taas eivät soi ollenkaan normaaleja oktaaveja vaan 3 jaolliset ovat kvinttiääniä, 5 jaolliset terssiääniä ja 7 jaolliset septimeitä. Koska urkupillin tuottama ääni on luonnostaan hyvin siniaaltomainen, nämä ylä-äänet tuovat täyteläisyyttä sointiin, ja Notre Damen valtavassa akustiikassa auttavat instrumenttia kuulostamaan läsnäolevalta etäisen sijaan.
Tilanpuutteen vuoksi Cavaillé-Coll ei voinut rakentaa näistä Ranskan suurimpia urkuja vaan tyytyi 86 äänikertaan (vrt. 102 Saint Sulpicessa). Myöhemmin urkurakentamo tosin kävi lisäämässä muutaman lisää, jolloin soitin laajeni 92 äänikertaan.
Notre Damen soitin osoittautui alusta saakka hieman ongelmalliseksi. Urkuparvi on kiinnitetty katedraalin kahteen torniin. Koska katedraali sijaitsee saaressa keskellä Seine-jokea, nämä tornit eivät ole täysin stabiileja vaan liikkuvat joen virtausten ja vuodenaikojen mukana. Niinpä parvi vääntyili ja väänsi myös urkujen koneistoa mutkalle aiheuttaen jumiutuneita nuotteja ja muita koneisto-ongelmia. Myöskään sointi ei ollut yhtä tyydyttävä kuin Saint Sulpicessa korkean urkuparven takia.
Ongelmana oli myös, että kirkon urkuri Eugène Sergent vain jatkoi virassaan uuden instrumentin myötä, mutta ei osannut soittaa sitä kuten Lefébure-Wély omaa virkasointintaan, ja pariisilaiset pitivätkin messuja tämän takia tylsinä verrattuna Saint Sulpiceen. Cavaillé-Coll esitti uudeksi urkuriksi nuorta urkurilahjakkuutta Louis Vierneä, mutta Viernestä tuli Notre Damen urkuri vasta vuonna 1900 kun Sergent menehtyi, joten vuotta aiemmin kuollut Cavaillé-Coll ei koskaan päässyt todistamaan toiveensa toteutumista.
Viernestä tuli omalla 37 vuoden virkakaudellaan kuuluisa urkusäveltäjä, jonka impressionistinen tyyli kilpaili Ravelin ja Debussyn kaltaisten säveltäjien kanssa. Vierne oli myös erittäin taitava improvisoija (jonka soittoa löytyy jo taltioituna levytyksiltä), joten Notre Dame alkoi kasvattamaan suosiotaan sunnuntaimessujen kävijöiden keskuudessa.
Urkujen ongelmat kuitenkin jatkuivat, joten Vierne pyysi 1904 urkujenrakentaja Charles Mutinia restauroimaan instrumentin, jotta sen koneisto-ongelmat ja muut puutteet saataisiin hoidettua. Kesken restauroinnin Mutin kuitenkin karkasi Viernen vaimon kanssa matkoihinsa, ja Vierne joutui sinnittelemään puolivalmiin ja enenevissä määrin vikaantuvan instrumenttinsa kanssa aina vuoteen 1932, jolloin soitin viimein restauroitiin ja joitain sointivärejä muokattiin Viernen vision mukaan paremmin tilaan sopivaksi.
Sai Vierne tässä välissä tosin yhden helpotuksen. 1924 Notre Damen apulaisurkurina toiminut (myöhemmin Saint Sulpicen urkuriksi valittu) Marcel Dupré toi urkuparvelle Viernen soittoa kuuntelemaan ystävänsä, Rolls Roycen toimitusjohtajan Claude Johnsonin. Kesken Viernen soiton urut hiljenivät yhtäkkiä, ja Johnson ihmetteli mitä tapahtui. Vierne selitti, että Notre Damen urut tarvitsevat 10 polkijaa, ja että ne hommataan yleensä Seinen rantojen miehistä alkoholipalkalla. Alkoholi oli varmaankin loppunut.
Claude Johnson otti lompakkonsa ja meni antamaan ”alkoholipalkeille” rahaa, jotta nämä jatkaisivat. Soitto jatkuikin jonkin aikaa, kunnes urut taas hiljenivät. Johnson tiedusteli Duprélta ja Vierneltä kuinka usein tällaista tapahtuu, ja molemmat sanoivat, että ongelma on melkein jokaisessa messussa ja konsertissa. Niinpä Rolls Roycen toimistolle palattuaan Johnson käski tehdastaan rakentamaan sähköisen puhaltimen Notre Damelle, ja näin yksi ongelma oli ratkaistu.
1937 Vierne kuoli dramaattisesti kesken konsertin urkujen koskettimille. Dupré oli siirtynyt Saint Sulpicen urkuriksi, joten hänen tilalleen oli 1934 nimitetty uusi apulaisurkuri Léonce de Saint-Martin. Hänet nimitettiin ilman kilpailua Viernen seuraajaksi Notre Damen urkurina. Mutta koska de Saint-Martin oli aatelinen, eikä ollut itse asiassa edes opiskellut urkujensoittoa Pariisin konservatoriossa, monet pitivät valintaa täysin pöyristyttävänä, vaikka hän taitava urkuri sinänsä olikin. Epäsuosion sinetöi se, että Vichyn hallituksen aikana natsit pitivät hänen soitostaan ja tulivat sitä usein Notre Dameen kuuntelemaan.
1932 instrumentin pikainen restaurointi alkoi rapistua melkein välittömästi. Ja koska Léonce de Saint-Martin oli erittäin epäsuosittu, ei hän onnistunut keräämään rahoitusta sen kunnostamiseksi. Niinpä 1954 hänen kuoltuaan instrumentin puisissa pilleissä kasvoi sieniä, ilmapalkeet vuotivat, eikä sointi ollut ollenkaan vireistä.
Hänen seuraajansa oli kuitenkin toista maata. Katedraalin johto päätti 1954 järjestää kilpailun, jossa valittaisiin paras mahdollinen urkuri hommiin. Pariisin urkupiireissä oli jo useita vuosia niittänyt mainetta ja kunniaa nuori Pierre Cochereau, jota mm. Dupré luonnehti täysin ainutlaatuiseksi ilmiöksi urkujen historiassa. Cochereau’lla oli paitsi täydellinen tekniikka sekä uskomattomat improvisaatiotaidot (hänen bravuurinaan oli pyytää yleisöltä melodiaa ja improvisoida neliosainen sinfonia sen pohjalta konsertissa). Kun katedraalin johto ja muut osallistujat kuulivat, että Cochereau osallistui kilpailuun, se päätettiin perua ja nimittää hänet suoraan virkaan 1955.
Cochereau sai eteensä instrumentin, joka oli erittäin heikossa kunnossa. Vääntyilevä parvi jumitti vieläkin koneistoa, toisen maailmansodan takia urkujen takana oleva ruusuikkuna oli viety varastoon, ja vesi satanut avoimesta aukosta instrumentin sisälle aiheuttaen isoja vesivahinkoja, ja sointi oli vieläkin osittain epätyydyttävää korkealla olevan parven takia. Niinpä hän ryhtyikin toimeen ja suoritti instrumentille radikaalin restauroinnin.
Cochereaun restauroinnissa 1960-luvulla instrumentin mekaaninen koneisto ja Barker-koneet poistettiin, ja korvattiin kokonaan uudella sähköisellä koneistolla. Urkukaapin sisälle vapautui tilaa ja Cochereau saattoi nyt laajentaa instrumenttiaan 110-äänikertaiseksi, jolloin siitä tuli Ranskan suurin. Hän myös teki muutamia rohkeita ja hieman kyseenalaisiakin uudistuksia, kuten muokkasi joitain Cavaillé-Collin kunnostamia 1700-luvun pillejä niiden alkuperäiseen sointiasuun.
Kaikista räväyttävin muutos oli kuitenkin Cochereaun keino korjata korkealla olevan parvin etäisen soinnin ongelma: hän asensi urkujen julkisivuun 3 vaakasuoraa äänikertaa, nk. espanjalaista trumpettia/chamadea, joiden ääni avautui suoraan kirkkosaliin. Chamadeita käytettiin normaalistikin preesenssin tuomiseen urkuihin, mutta Cochereau halusi näistä todella voimakkaat ja sai aikaan soinnin, jollaista ei löydy mistään muualta maailmassa.
Kun chamadet ovat päällä kaikkien muiden äänikertojen lisäksi, urut olivat voimakkaammat kuin lentoon lähtevä Concorde: ne tuottivat 100 metrin päästä mitattuna 114dB äänenpaineen, kun Concorde sai aikaan vain 108dB samalta etäisyydeltä. Ranskalaiset itse asiassa onnistuivat hankkimaan yliäänikoneelleen 1977 laskeutumisluvan New Yorkiin JFK:n lentokentälle (joka alun perin kielsi sen koska koneesta lähti niin kova ääni) vetoamalla siihen, että jos ihmiset kestävät Notre Damen sointia suljetussa tilassa niin kyllä ne kestävät Concordeakin.
Cochereaun soittotaidot ja soitin, joka tuotti kaikki Cavaillé-Collin hienot orkestraaliset sävyt, mutta joka samalla kykeni tärisyttämään katedraalia kymmenen rock-konsertin äänenpaineella, olivat kuitenkin yhdistelmä, joka toimi. Cochereaun soittoa kokoontui kuuntelemaan n. 7000 ihmistä joka sunnuntai, ja hänestä tuli julkkis. Kisa Saint Sulpicen kanssa Pariisin tärkeimmästä kirkosta oli vihdoin ratkennut Notre Damen eduksi.
Cochereaun kuoltua 1984 katedraali päätti, että hänen tilalleen ei valita uutta urkuria, koska kukaan ei voisi täyttää hänen saappaitaan. Sen sijaan katedraali nimesi 4 uutta pääurkuria, yhden jokaiselle vuodenajalle. Nelikosta yksi, Olivier Latry, on Notre Damen pääurkurina vieläkin vuonna 2026. Instrumentti myös restauroitiin uudestaan 1992, jolloin chamadeita hieman vaimennettiin ja Cochereaun 1700-luvun sointivärejä korjattiin taas enemmän vuoden 1868 asuun. Samassa yhteydessä soittimen sähköinen koneisto (joka käsitti yli 700 km sähkökaapelia), uusittiin tietokonepohjaiseksi.
Notre Damen palon aikana instrumentti säästyi kuin ihmeen kaupalla. Koska se sijaitsi tornien välissä, ei katon palo koskaan saavuttanut sitä, ja urkukaapissa olleen lämpömittarin mukaan lämpötila parvella ei ylittänyt edes 18 astetta palon aikana. Myös vesivahingoilta sammutuksen yhteydessä vältyttiin lähes täysin. Katon romahduksen takia soitin täyttyi kuitenkin pölyllä, joten se oli restauroitava uudestaan. Niinpä se päätettiin purkaa ja varastoida jälleenrakennuksen ajaksi, ja asentaa uudelleen, kunhan katedraali olisi valmis.
Vuonna 2024 soitin pääsi taas takaisin ääneen, sointiasun pysyessä 1992 tyylissä ilman suuria muutoksia. Ensimmäisenä sitä pääsivät kuuntelemaan maailmanjohtajat Trumpista Zelenskyyn. Mutta jokaisella on nyt mahdollisuus käydä sitä kuuntelemassa: katedraalissa järjestetään Cochereau ja Viernen perinteiden mukaisesti urkuresitaali joka sunnuntai, ja lisäksi soitin on äänessä lukuisissa messuissa.
Saint Ouen
Saint Ouen Rouenissa, Normandian pääkaupungissa, oli yksi reissun soittimista, joka ei sijainnut Pariisissa. Rouen on tosin vain tunnin matkan päässä ja sinne pääsee mm. suoralla junayhteydellä, ja se on kaiken lisäksi hyvin ihastuttava keskiaikainen kaupunki, joten kannattaa ottaa se vierailukohteeksi Pariisissa käydessään joka tapauksessa.
Saint Ouen on valtava, lähes Notre Damen kokoinen keskiaikainen kirkko. Katedraali se ei kuitenkaan ole, vaan rikas munkkiluostari rakensi sen aikoinaan luostarikirkokseen. Siellä sijaitsee Cavaillé-Collin myöhäiskauden tyylinäyte. Nämä urut ovat edellisiin verrattuna siitä poikkeukselliset, että ne paitsi rakennettiin myös paljon myöhemmin 1890, ne eivät myöskään ole laajennuksia kirkon edellisiin urkuihin vaan täysin uusi instrumentti.
Tässä soittimessa on kehittynyt Cavaillé-Collin uran aikana tehdyistä kokeiluista hyvin ainutlaatuinen, ja eniten sinfoniaorkesteria kaikista matkalla kuulluista uruista muistuttava sointi. Bach ei ehkä taivu erityisen hyvin tälle instrumentille, mutta Widor, Vierne, Liszt, Franck jne. lähtee sitäkin paremmin!
Soitin on 68-äänikertaisena huomattavasti pienempi kuin Notre Dame tai Saint Sulpice, mutta voimassa se ei juuri niille hävinnyt. Soinnin kruunaa pedaalin iso bassokieli Contre-Bombarde 32’ jonka alin C menee alas 16 Hz asti ja järisyttää koko katedraalia jopa isommin kuin kaimansa kahdessa edellisessä kirkossa. Täällä soitin on myös asennettu ihanteellisesti mahdollisimman alas korkeassa tilassa, joten sen ääni aukeaa loistavasti kirkkokäytävään.
Saimme kirkon urkurina toimivan Jean-Baptiste Monnotin pitämän tunnin yksityiskonsertin, jonka aikana pääsimme kuulemaan kaikkia sävyjä, joita tämä soitin kykenee tuottamaan. Saint Ouenissakin järjestetään säännöllisesti konsertteja, varsinkin kesäsunnuntaisin, joten kannattaa käydä paikan päällä kuulemassa instrumentti, jota monet pitävät Cavaillé-Collin parhaimpana.
Saint-Étienne-du-Mont
Tämä instrumentti Pariisissa on myös Cavaillé-Coll, mutta ei aivan. Hän uudelleenrakensi instrumentin 1863–1873 vanhan 1700-luvun instrumentin pohjalta. Soitin vaurioitui tulipalossa 1760, joten vanhoja 1600-pillejä ei juuri säilynyt, mutta soittimen julkisivu, joka on Pariisin vanhin (vuodelta 1633) onneksi säästyi tähän päivään saakka.
Cavaillé-Collille tämä ei ollut mikään iso ja tärkeä instrumentti, vaan enemmän vanhan 1700-luvun soittimen saattaminen sointikuntoon. Niinpä tämä soitin ei juuri saanutkaan huomiota tai arvostusta ja se pääsi rapistumaan melko pahasti. Säveltäjä Maurice Duruflé aloitti kirkon urkurina 1929 ja sai vastaansa lähes sointikunnottoman soittimen, joka sitten lopulta lopettikin soimisen kokonaan.
Duruflé päätti uudelleenrakentaa soittimen huomattavasti suuremmaksi ja vuonna 1956 valmistunut urakka tuotti yhden Pariisin suurimmista instrumenteista 89 äänikerrallaan. Useamman tuhannen lisäpillin survominen 1633 julkisivun sisään ei ollut helppoa, vaan urkujenrakentajien piti käydä luovaksi. Ilmapalkeet siirrettiin urkujen sisältä kokonaan urkuparvelle kulkevan portaikon päälle, ja niiden päälle laitettiin vielä lisää pillejä. Kirkon ovien päällä, urkujen alla olevan tila täytettiin myös pilleillä.
Urkuri istui alun perin urkujen julkisivun ja parven kaiteeseen kiinnitetyn selkäpillistön välissä. Urkujen soittopöytä siirrettiin kokonaan syrjään kirkon sivuparvelle sähköisen soittokoneiston rakentamisen myötä, ja entinen soittopöydän kolokin voitiin täyttää pilleillä. Urkujen julkisivun ja seinän väliin jäi myös alun perin pienet raot, mutta ne peitettiin laudoilla ja täytettiin myöskin pilleillä.
Soitin ei enää ole soinniltaan Cavaillé-Collin kaltainen, vaan Duruflé halusi neoklassisen soittimen, jonka sointi olisi enemmän 1700-luvun tyyliä. Tämä ehkä hieman yllättävästikin, sillä Duruflé oli säveltäjänä tunnettu nimenomaan romanttisesti musiikista, eikä hänen oma soittimensa ole siis mikään parhaimmasta päästä sen soittamiseen. Nykyisellään soitin on myös hieman heikossa kunnossa ja odottaa restaurointia. •
Soittimien dispositiot
Löydät jutussa mainittujen soittimien äänikertaluettelot eli dispositiot täältä:
Saint Denis: https://inventaire-des-orgues.fr/detail/orgue-saint-denis-basilique-saint-denis-fr-93066-ssden-stdeni1-x/
Saint Sulpice: https://inventaire-des-orgues.fr/detail/orgue-paris-eglise-saint-sulpice-fr-75056-paris-stsulp1-t/
Notre Dame de Paris: https://inventaire-desorgues.fr/detail/orgue-paris-cathedrale-notredame-fr-75056-paris-ndamev1-t/
Saint Ouen: https://inventaire-des-orgues.fr/detail/orgue-rouen-abbatiale-saint-ouen-fr-76540-rouen-stouen1-t/
Teksti ja kuvat Taneli Prittinen