Benjamín Labatuttuli suomalaisen yleisön tietoisuuteen kolme vuotta sitten, kun hänen romaaninsa Maailman kauhea vihreys ilmestyi Antero Tiittulan suomentamana. Teos kertoi 1900-luvun suurista fyysikoista ja kvanttimekaniikan synnystä omintakeisella biofiktion tyylillä, jossa tieteellisten läpimurtojen tekijät toimivat konkreettisesti kuvatuissa, usein erikoislaatuisissa elinympäristöissään vahvasti tuntevina subjekteina. Kussakin luvussa oli päähenkilönä lähinnä yksi tutkija, mutta usein he myös kohtasivat toisiaan. Mielenkiintoinen oivallus oli antaa myös matemaatikko Alexander Grothendieckille oma lukunsa, ja vieläpä kirjan alkupuolelle – kvanttimekaniikkaa uudemman matematiikan edustaja, kerrottuun fysiikan tarinaan nähden kronologisesti väärässä paikassa. Arvelen, että Labatut halusi tällä korostaa alati uudistuvan matematiikan keskeistä roolia tieteen kehityksessä. Grothendieck oli itsessään niin oma lukunsa, että ansaitsee tulla tutummaksi laajallekin yleisölle.
Tammen Keltainen kirjasto, 2026.
Labatutin uusi teos Maniac kertoo samalla tyylillä matemaatikko John von Neumannista. Tämänkin ura liittyi läheisesti fysiikan mullistukseen ja tietotekniikan syntyyn, ja hänen nimensä vilahtelee näissä näiden aikojen tarinoissa usein, mutta fyysikkosankareihin verrattuna hänestä on kirjoitettu harvoin päähenkilön roolissa. Siksikin Maniac on merkittävä uutuus.
Labatut on löytänyt hienon tavan kuvata von Neumannin persoonan arvoituksellista kaameutta: ihmelapsen yliälykkyys yhdistettynä emotionaaliseen häilyvyyteen ja lopulta myös innokkaaseen ydinaseiden kehittämiseen. Toisin kuin monissa edellisen romaanin henkilökuvissaan Labatut ei yritäkään kuvata von Neumannin sisäistä maailmaa, vaan antaa sen jäädä arvoitukseksi. Kirjan luvut ovat hänet läheisesti tunteneiden kuvauksia erikoislaatuisesta ystävästään.
Lähde: Wikipedia.
Ihmelapsesta ihmeaikuiseksi
János von Neumann syntyi vuonna 1903 Budapestissa varakkaan [juutalaisen?] perheen esikoisena. Muistelevina läheisinä esiintyvät muun muassa oma äiti pikapiirroin ja pikkuveli Nicholas, joka kertoo Jánosin intohimoisesta kiinnostuksesta reikäkorteilla toimivaan automaattiseen Jacquard-kutomakoneeseen. Näistä hahmottuu iloinen mutta outo ihmelapsi, salamannopea laskija, leikkiautojen ja leikkiaseiden rakentaja, jonka sisäinen maailma vaikutti eroavan muista.
Samaa koulua luokkaa alempana käynyt fyysikko Eugene Wigner kertoo olleensa ystävänsä kanssa Göttingenissä kuulemassa Kurt Gödelin ensimmäistä esitelmää epätäydellisyyslauseestaan, ja arvelee (tai Labatut hänen hahmossaan?), että tämä oli ehkä ainoana heti tajunnut, mitä Gödelin tulos merkitsi: Hilbertin tavoitteleman täydellisesti todistettavan matematiikan unelman romahtamista. Siihen oli von Neumannkin siihen saakka uskonut.
Kvanttimekaniikan formalismi
Labatutin Maailman kauhean vihreyden mieleenjäävimpiin lukuihin kuuluu kuvaus siitä, miten Helgolandin saarelle eristäytynyt Werner Heisenbeg onnistui selvittämään hiukkasfysiikan hämmentävien mittaustulosten takana piilleen systematiikan kuvaamalla niiden input-output-statistiikan matriisien ja niiden ominaisarvojen avulla. Silloin elettiin vuotta 1925. Jo vuonna 1932 Johann von Neumann julkaisi kokonaisen kirjan Mathematische Grundlagen der Quantenmechanik, joka esitti Heisenbergin oudon matriisimekaniikan äärimmäisen kauniissa abstraktissa muodossa kompleksisen Hilbert-avaruuden lineaaristen operaattorien termein. Näin on kvanttimekaniikkaa siitä lähtien opetettu. Vaikka tämä kirja oli vielä saksaksi, von Neumann oli jo vuonna 1929 muuttanut Yhdysvaltoihin Princetoniin, jonne hän kotiutui mainiosti.
Von Neumann Yhdysvalloissa: ”maailman älykkäin ihminen” aseprojektien parissa
Juuri selkiytynyt kvanttifysiikka tuli yllättäen äärimmäisen vakavaksi asiaksi, kun ydinpommin mahdollisuus alkoi kajastaa. Janosista Johannin kautta Johniksi muuttuneesta von Neumannista tuli yksi tähän liittyvän tutkimuksen avainhenkilöistä, ensin fysiikan ja sota-ajasta lähtien erityisesti tietokoneiden johtavana teoreetikkona. Tämän vaiheen Labatut avaa Maniacissa omalla äänellään näin:
Yhdysvalloissa von Neumannista tuli matematiikan luopio, palkkaälykkö, jota viehätti entistä enemmän valta sekä ihmiset, joilla sitä oli. Hän laskutti kohtuuttomia palkkioita siitä, että istui IBM:n, RCA:n CIA:n Rand Corporationin ihmisten kanssa, joskus ainoastaan muutaman minuutin verran, ja työskenteli niin monissa yksityisissä ja valtiollisissa projekteissa, että hänellä näytti olevan kyky olla yhtä aikaa monessa paikassa.
Maniacin Richard Feynman puolestaan kertoo, että ”hän oli konsultti ja huristeli Los Alamosiin tuliterällä Cadillacillaan pari kolme kertaa vuodessa. Vartijat eivät edes pysäyttäneet häntä, he näkivät hänen autonsa ja antoivat hänen vain mennä, niin erityinen hän oli, niin tyylikäs vasta prässätyssä pankkiirin puvussaan, taskuliina, kultainen kellovitja ja kaikki”. Hän jatkaa: ”… kaikki Los Alamosin osastot kaivoivat esiin vaikeimmat ongelmansa, ja hän kulki toimistosta toiseen ja teki niistä selvän yksi kerrallaan. Kun olimme vihdoin valmiita ja saimme pommilaskelmat käyntiin, lähdimme kävelemään aavikolle, ja hän antoi minulle neuvon, joka kummittelee edelleen mielessäni: ’Ei sinun tarvitse olla vastuussa siitä maailmasta, jossa olet’”.
Sotateema huipentuu groteskiksi Labatutin kuvatessa von Neumannin kuolemaa vuonna 1957. Aivosyöpään kuoleva mies on eristetty sotilassairaalaan ja kytketty aivosähkömittareihin kenraalien parveillessa hänen ympärillään toivoen saavansa vielä jonkin neronleimauksen talteen.
John von Neumannilla oli ihmeellinen eideettinen muisti, ja hän kykeni näkemään algebrallisten laskujen mahdollisuudet salamannopeasti, ehkä jotenkin vastaavasti kuin tavallinen ihminen ja tavallinen matemaatikko näkevät mahdollisia operaatioita visuaalisen ajattelun kautta. Oskar Morgenstern kertoo Maniacissa, että hänen von Neumannin kanssa kirjoittamansa peliteorian paksu klassikko Theory of Games and Economic Behavior (1944) perustui tämän nopeasti generoimaan laajaan eksaktiin teoriaan, jonka esitystapaa ei kuitenkaan ollut aikaa ryhtyä tiivistämään vastaavalla tavalla elegantiksi kuin esimerkiksi kirja kvanttiteorian perusteista.
Tietokoneet intohimona
Useampi Maniacin muistelijoista kertoo von Neumannin intohimoisesta suhteesta tietokoneisiin, joiden kehittämisessä hän oli mukana alusta asti. Ensimmäiseksi varsinaiseksi tietokoneeksi katsotun ENIACin jälkeen rakennettiin oleellisesti isompi ja kehittyneempi MANIAC, joka mahdollisti vetypommin kehittämisen vaatimat suuret numeeriset laskut. Muistelijat kertovat värikkäästi, miten von Neumann työskenteli öitä myöten MANIACin ja sen seuraajan MANIAC 2:n parissa. Samalla syntyi myös uudenlaista laskennan tekniikkaa kuten Monte Carlo -laskenta, jossa hyödynnetään pseudosatunnaisuutta ja suurten lukujen lakeja.
Samalla von Neumann loi myös biologian perustavinta teoriaa osoittamalla, miten itseään kopioiva kone on mahdollinen, ja laski tähän riittävän kompleksisuuden tason. Kirjan lopulla hänen kerrotaan arvioineen siihenastiset koneet ja ohjelmointitekniikat vielä riittämättömiksi todellisen älykkyyden tuottamiseen, ja Labatut kirjoittaa kauniin lauseen, johon voi kiteytyä suuri viisaus:
Ja hän sanoi, että sen täytyisi leikkiä kuin lapsi.
Kone vastaan ihminen go-pelissä
John von Neumannin kuoltua Maniac hyppää 2000-luvulle ensi näkemältä yllättävästi mutta itse asiassa erittäin relevantilla ja tällä hetkellä ajankohtaisella tavalla. Kirjan 87-sivuinen prologi kertoo erittäin elävästi ja kiinnostavasti go-pelistä ja siitä, miten tietokone pystyi shakkimestarit päihitettyään lopulta voittamaan myös gon suurimman mestarin Lee Sedolin.
Maniac on kirjoitettu vuonna 2023. Nyt vuonna 2026 tietokoneet ovat ylittäneet myös pelejäkin merkittävämmän kynnyksen todistamalla uusia matematiikan teoreemoja. Vauhti se sen kuin kiihtyy.
Jos John von Neumann on ollut tähän saakka tuttu vain tieteellisten saavutustensa kautta, niin Labatutin Maniac tarjoaa syvästi mieleen painuvan kuvan oudosta ihmisestä, joka vaikutti yllättävänkin vahvasti siihen, millainen maailmamme on nyt. •
Ilkka Norros