Öljylampun valosta ydinvoimalaitosten valvojaksi

Minä, kanaystäväni ja uusi kotitaloni Jämsän Partalan kylässä vuonna 1956 (valokuva Marja Lahermaa)

Lapsuus ja syrjäkylän kansakoulu

Ei tietä, ei sähköä, eipä juuri ihmisiäkään. Sellaiseen entiseen jämsäläiseen järvenrantatorppaan syntyi poika keväällä jäiden lähdön jälkeen, hauenkudun aikaan, perjantai-iltana toukokuun viidentenä vuonna 1950. 

Tasavallan presidentti J. K. Paasikivi oli juuri sinä keväänä aloittelemassa toista presidenttikauttaan ja Urho Kekkonen taas aloitteli ensimmäistä kertaa pääministerinä. Josif Stalin, Isä Aurinkoinen, jatkoi hyväksi havaitsemaansa tapaan Neuvostoliiton diktaattorina. 

Sulina aikoina tein kansakoulumatkani polku­pyörällä, vaikkei kotitalooni aluksi polkupyörä­kelpoista tietä koko matkaa perille ollutkaan. Ainoa kulku­mahdollisuuteni oli raahata pyörä laittomasti rautatietä pitkin lähes 300 metriä suuntaansa. 

Koulumatkat tehtiin talvisin hiihtäen pimeiden synkkien metsien läpi. Maaseudulla suksien päätarkoitus oli toimia kulkuvälineinä tiettömillä taipaleilla joulukuun alkupuolelta huhtikuun loppupuolelle. 

Silloin kansalaisia innostettiin hiihtämään merkkauttamalla hiihtokilometrit tarkasti Kansanhiihto­korttiin. Minulle tuli 7-vuotiaasta alkaen vähintään 1000 hiihto­kilometriä talvessa täyteen. Ladut oli tehtävä itse hiihtämällä. Pidin kaksi ensimmäistä kouluvuottani latua yksin auki parin kilometrin päähän. Seuraaville kolmelle kilometrille sain kaveriapua.

Vanhempani olivat päättäneet tehdä minusta ylioppilaan ja akateemisesti koulutetun. Sellaisia ei juuri ollut koko Partalan kylässämme, ja suvussakin ne olivat kaukaisia. Itse en ollut metsäläisenä koulutuksesta juuri mitään kuullutkaan enkä olisi ymmärtänyt sellaista haluta. 

Jämsän keskustassa oli yhteiskoulu, johon ei noin vain mentykään. Piti läpäistä sisäänpääsykokeet, joissa läheskään kaikki yrittäjät eivät onnistuneet. 

Sisäänpääsykokeet olivat kaksipäiväiset, ja pidin niitä rasittavina. Perusmatematiikkaa ja äidinkieltä oli osattava. Oli ojankaivuu-urakoiden ja aidan­seipäiden lukumäärien laskemista. Äidinkielessä oli hallittava perus­oikeinkirjoitus. Läpäisin kokeet, ja siirryin Jämsän yhteiskouluun syksyllä 1961. Mielestäni oli osattava aika paljon, että edes pääsi sisään vanhanaikaiseen keskikouluun. Ihmettelen nykyisiä lehtijuttuja, kuinka peruskoulusta pääsisi läpi lähes luku- ja laskutaidottomana. 

Koulumatematiikkaa 

”Minä näen jo teidän silmistänne, ettei teistä tule koskaan matematiikuksia.” Seisoin ensimmäisen lukio­luokan syksyllä luokkatoverini kanssa kahdestaan käytävällä. Matematiikan opettajamme Eikka karjui meille kalju punaisena. Me molemmat olemme nyt diplomi-­insinöörejä. Tämä Eikan antama oppilasarviointi oli lievimmästä päästä. Joitakin hänen tokaisujaan heikoimmille oppilaille pidettäisiin masentavuudessaan nykypäivinä törkeinä.

Alkujärkytyksestä selvittyäni tulin itse kohtuullisesti Eikan kanssa toimeen. Me jotenkin matemaattisemmat selvitimme ainaisella jännityksellä Eikan tunnit, mutta toista oli vähemmän matemaattisilla. Tuskin jatkuva nolaaminen ja rääkkääminen luokan edessä innosti heitä matematiikan pariin.

Meiltä Eikan ylioppilasluokalta valmistui seitsemän diplomi-insinööriä. Korkeakouluopinnoissani kävi selväksi, että derivaatalla voisi tehdä paljon muutakin kuin määrittää funktion kuvaajan tangentin kulma­kertoimen. Oppikoulussa ei vihjaistu sanallakaan mistään käytännön käyttökohteista. 

Vuonna 1985 Eikka edusti Jämsän sotaveteraaneja isäni 70-vuotispäivillä. Tällöin 16 vuotta koulun jälkeen hän kuuli minun valmistuneen diplomi-insinööriksi. Silloin hän tunnusti minulle: ”Sinusta on tullut herra.”

Eikan tunnustus oli varmasti vilpitön ja hänen tyylilleen ominainen ja mieleenpainuva. Se jäikin viimeiseksi tapaamisekseni Eikan kanssa. 

Ylioppilaskevät ja Teknillinen korkeakoulu 

Ylioppilaskevät 1969 oli elämäni rasittavinta aikaa. Siihen aikaan ylioppilaskirjoitukset olivat kertasuoritus. Jos epäonnistui, korjausmahdollisuuksia ei ollut. Sain kuudesta kirjoittamastani aineesta kaksi ällää: matematiikasta ja reaalista. Menestyin reaalissa lähinnä tietämykselläni lempiaineistani: fysiikasta, kemiasta ja biologiasta. 

Olin opiskellut nestekaasulampun valossa yli­oppilaaksi. 20 vuoden päästä kotitalooni saatiin sähkövirtakin. Olin intohimoinen lukija, eivätkä käytännön työt kiinnostaneet minua. Minulle kelpasi luettavaksi mikä tahansa. Erityisen mieluisia olivat Tekniikan Maailma -lehden vanhat vuosikerrat, jotka luin kannesta kanteen. 

Olin kiinnostunut tekniikasta ja diplomi-insinöörin urasta. En tosin tuntenut yhtäkään diplomi-­insinööriä. En tiennyt, mitä he todellisuudessa tekevät. Mieli­kuvissani oli jokin Pelle Pelottoman hahmon kaltainen olento, joka keksii tarvittaessa mitä tahansa. Koulun erinomainen fysiikan opettaja oli tekniikkaan hyvin perehtynyt entinen teekkari. 

Olin hakenut Teknilliseen korkeakouluun ­Ota­niemeen. Matematiikan ja fysiikan pääsykokeet olisivat kesäkuun loppupuolella. Muistelen, että koulukurssien ulko­puolelta tuli tehtäviä Kalle Väisälän Vektorianalyysista sekä eräästä differentiaaliyhtälöiden oppikirjasta. Niihin piti ruveta valmentautumaan. Tampereen yliopisto järjesti kursseja, jotka olivat käytännössä valmennuskursseja. Siellä kuuntelin ensimmäistä kertaa oikeaa matemaatikkoa, joka oli yliopiston matematiikan lehtori.

Opin valmennuskursseilla ainakin yhden uuden ­differentiaaliyhtälöiden ratkaisumenetelmän, jota käytin pääsykokeissa. Kurssi ei mennyt hukkaan. Aloitin konetekniikan opintoni Teknillisessä korkeakoulussa Otaniemessä syyskuun alussa 1969. 

Matematiikalle löytyi sovellutuksia. Derivaatat ja integraalit olivat päivittäisiä työkaluja. Tuntui siltä, että oli oppiaine mikä tahansa, kohta oltiin täyttä päätä derivoimassa ja integroimassa.

Harvat professorit ja muut luennoitsijat olivat peda­gogisia lahjakkuuksia. Poikkeus oli matematiikan luennoitsija Armo Pohjavirta hervottomine väli­juttuineen. Hän saattoi kertoa tietoisen järjettömän puujalkavitsin kesken Fourierin sarjojen todistelun. Hän tiesi psykologiasta, ettei kukaan pysty keskittymään matematiikan luentoon yhteen menoon viittätoista minuuttia kauempaa. 

Luennointitapa oli havainnollistava. Hän esimerkiksi vertasi usean muuttujan funktion kuvaajaa Dipolin opiskelijaravintolan perunaan, joka on litteä ja inhottava, kuten kaikki tiesivät. 

”Insinöörille matematiikka on kuin kulmakarvat. Eihän niistä mitään varsinaista hyötyä ole, mutta otapa pois, niin johan on kumman näköinen”, totesi Armo Pohjavirta.

Armo Pohjavirta oli ehdottomasti paras koskaan tapaamistani luennoitsijoista. Hänestä tuli myöhemmin Tampereen Teknillisen korkeakoulun legendaarinen matematiikan professori. Hänen sutkauksiaan on nykyisin koottu verkkosivuille. 

”Kun epsilon on pirun pieni, niin M kasvaa jumalattomasti”, tarkasteli Armo Pohjavirta raja-arvoa.

Sattumalta eliniäksi töihin Säteilyfysiikan laitokseen

Oli toukokuu Otaniemessä vuonna 1974, ja opintoni alkoivat jo olla loppurynnistyksiä vailla. Äkkiä havahduin, etten ollut edes yrittänyt etsiä kesätyöpaikkaa. Löysin TKK:n koneosaston ilmoitustaululta lapun, jossa Säteily­fysiikan laitos, SFL, haki kesäteekkaria tekemään kirjallisuus­tutkimusta. Laitoksen nimikin oli minulle ennestään täysin tuntematon. Hämmästelin, miksi organisaatio, jonka nimi oli Säteilyfysiikan laitos, haki tehtäviinsä nimenomaan koneteekkaria. 

Sain haastattelukutsun. Silloinen Säteilyfysiikan laitos olikin viranomainen, joka valvoi säteily- ja ydinturvallisuutta Suomessa. Ydinvoimalaitosten paine­astioiden ja muiden mekaanisten laitteiden valvonta on tyypillistä koneinsinöörien työtä. 

Sain kesätyön. Ryhdyin tekemään kirjallisuus­tutkimusta kuonahitsauksesta. Se oli alun perin Neuvosto­liitossa paksuseinäisten rakenteiden hitsaukseen kehitetty menetelmä, joka oli Suomessa jokseenkin tuntematon. Minulle vihjaistiin, että työnantajan taka-ajatuksena oli tällä tavalla saada teekkareista mahdollisesti myöhemmin tarkastajia palvelukseensa. 

Näin SFL:ssa ensi kerran elämässäni taskulaskimen. Sain pitää sitä kädessäni, jopa laskeakin sillä. Se oli 70-luvun puolivälin monipuolisimpia laskimia. Valmistaja oli Hewlett-Packard, HP. Laite oli silloin erittäin kallis. Eräs innostunut kesäteekkarikaverini kulutti laskimeen koko seuraavan lukuvuoden opintolainansa.

Loppukesällä tuli puheeksi, olisiko mahdollista ruveta tekemään diplomityötä. Sopihan se, täydentäisin kesätyötäni ja tekisin käytännön hitsauskokeita ja tutkisin kuonahitsausliitosten ominaisuuksia. 

Valmistuin joulukuussa 1975. Lähdin sotaväkeen ja sen jälkeen aloitin työt Säteilyfysiikan laitoksella ydinvoimalaitosten viranomaistarkastajana. 

Matkatöitä saattoi aikoinaan olla yli 100 päivää vuodessa, ja illat, yöt ja viikonloputkin saattoivat kulua ylitöissä. Lensin 70-luvun loppupuolella viikoittain Poriin mennäkseni pariksi kolmeksi päiväksi Olkiluotoon, jossa oli ydinvoimalaitosten rakentamisvaihe meneillään. Edestakaiseen matkaan tarvittiin kahdeksaa eri kulkuvälinettä. Tein rakentamisvaiheessa lähes kaikki Loviisa 2-, Olkiluoto 1- ja 2-ydinvoimalaitosyksiköiden painelaitteiden käyttöönottotarkastukset.

Minun työympäristöni oli erinomainen oman ­alani tapahtumien, tietojen, tutkimusten ja kehityksen näkö­torni. Viranomaisella on lakiin perustuva oikeus tarvitsemansa tiedon saantiin valvontakohdeorganisaatioilta. Minun oli seurattava kaikkia neljää suomalaista ydinvoimalaitosyksikköä ja niiden parissa työskenteleviä muita organisaatioita. Oli myös seurattava ulkomaisten ydinvoimalaitosten tapahtumia, tutkimusta, teknistä kehitystä, käyttökokemuksia ja määräyksiä sekä koti- että ulkomailla. 

Oli oltava viiksikarvat sojossa kuin kissalla pimeässä aitassa. Tietoa ja vaikutteita oli kerättävä kaiken aikaa ja pidettävä itsensä ajan tasalla. Suomen voimavarat ovat pienet, ja valtaosa alan tiedosta on alkuperältään ulkomaista. Pidin tehtävistäni tärkeimpinä ulkomaisen kehityksen seuraamista ja sen vaikutuksen arviointia ja kohdistamista Suomen ydinturvallisuusvalvontaan ja tutkimusohjelmiin. 

Valmistelin tarvittaessa oma-aloitteisesti vaatimuksia Suomessa. Olin kiinnostunut tutkimuksista, joita teetin ulkopuolisilla, ja ohjasin pari diplomityötäkin. Alan konferensseissa oli käytävä ja luettava ammattikirjallisuutta niin paljon kuin ehti. Työnantajani pitämän luettelon mukaan osallistuin työurallani yli 200 koti- tai ulkomaiseen koulutustapahtumaan tai konferenssiin, joista 35 oli kansainvälisiä. 

Pidin asiantuntijatehtävistäni. Työpaikan vaihdossa olisin päätynyt johonkin organisaatioon tekemään samantapaisia töitä, mutta suppeammilla näköaloilla. Olin erityistehtävissäni viimeistä vuosi­kymmentä lukuun ottamatta käytännössä työpaikkani ainoa, ja virka­veljiänikin oli koko Suomessa vain muutamia. 

Tehtäväni oli ydinvoimalaitosten painelaitteiden hitsaus­liitosten rikkomattomien määräaikais­tarkastusten valvonta. Monille terveydenhoidosta tuttu ultraäänitarkastus on tärkein tarkastusmenetelmä käytössä syntyneiden säröjen havaitsemisessa. 

Kansainväliset tarkastusten luotettavuus­tutki­mukset olivat 70- ja 80-luvuilla selvästi vahvistaneet tarpeen osoittaa tarkastusten luotettavuus. Se voitiin tehdä tarkastusjärjestelmän pätevöinniksi kutsutulla menettelyllä. 

Ennen pätevöintiä tarkastukset perustuivat kärjistetysti sanottuna näppituntumaan. Kun oli tarkastettu, ei tiedetty, oliko löydetty se, mitä oli etsitty. Eikä aina sitäkään, mitä oltiin etsimässä.

Eläkkeelle huhtikuussa 2018. Esimieheni toimistopäällikkö Petri Vuorion (oikealla) viimeinen puhuttelu. Seuraavaksi nuori yleisö kuuntelee tarkkaavaisesti uskomattomia lähtömuisteluitani ”esiteolliselta” ajalta 70-luvun alkupuolelta. Taskulaskimiakaan ei ollut, ja päätökset valmisteltiin käsin ja lopputulokset kopioitiin hiilipaperilla. 

Aloin 90-luvun vaihteessa selvittää pätevöinti­vaatimuksen täytäntöönpanoa Suomessa. Vaadin ydinvoimalaitoksilta selvityksiä ja teetin tutkimuksia. 

Alkuun asia oli vaikea, se poikkesi aikaisemmasta ajattelutavasta ja vaati syventymistä.

Pätevöinti on tutkimusprosessi, jossa mennään edestakaisin ja poikittain: Jos yrittää oikaista, menee pieleen. Lähtötiedot tarvitaan luvanhaltijalta eli voimayhtiöltä, ja pätevöinnin suunnittelu on tehtävä huolellisesti. Lopuksi kaiken, kuten käytännön kokeiden ja teknisten perustelujen, pitää olla tasapainossa ja antaa uskottava näyttö pätevyydestä.

Vaatimusta ei aivan yksinkertaisesti osattu täyttää. Se vaati paljon voimavaroja: asiantuntemusta, työtä, aikaa ja materiaalia, mikä kaikki merkitsi suuria kustannuksia. Asenteet olivat vastahakoisia kaikkien osapuolten organisaatioissa. 

Osapuolet eivät lainkaan ymmärtäneet vaatimusten syvällistä merkitystä, vaan yrittivät oikaista ja selvitä erilaisilla näennäisratkaisuilla. Niistä esityksistä vasta olikin työlästä valmistella päätöksiä ja laatia niille yksityiskohtaisia perusteluita.

Näin kului kymmenisen vuotta, eikä hyväksymiskelpoisia pätevöintejä syntynyt.

Joskus vuosituhannen vaihteen jälkeen valvottavamme kokivat vähitellen jonkinlaisen valaistuksen. He huomasivatkin itse perusteellisen pätevöinti­järjestelmän hyödyt. He suorastaan innostuivat kehitystyöstä ja osallistuivat kansainvälisiin konferensseihin lopulta arvostettuina asiantuntijoina ja pitivät niissä esitelmiä, joita kuunneltiin. Sivullisena olleesta Suomesta tuli alan kansainvälisesti aktiivinen toimija. 

Suomessa tehtiin ensimmäinen viranomaisen hyväksymä pätevöinti 2000-luvun ensimmäisellä vuosi­kymmenellä. Olin voittanut vuosikymmenien työllä taisteluni ymmärtämättömyyttä ja tietämättömyyttä vastaan. Pätevöintityö oli minulle useita vuosia yksinäistä puurtamista. Viimeisinä työvuosina keskustelukumppaneita oli löytynyt. Ulkomaisen huippukonsultin arviointiraportista voi päätellä Suomen olevan nyt Euroopan johtavia maita pätevöinnissä. 

Se oli näitä uran huippuhetkiä. 

Olin laatinut ensimmäisen erityisalueeni ydin­turvallisuus­ohjeen 1980-luvun vaihteessa ja päivittänyt sitä noin 40 vuoden ajan. Sitä oli kopioitu ulkomaillakin. Olin nyt uudistanut ohjeen. Se jäi käyttöön perintönäni ydinlaitosten turvallisuudelle. Toinen perintöni ydin­turvallisuudelle on maailman parhaimpiin ja vaativimpiin kuuluvat suomalaiset pätevöintikäytännöt, jotka osoittavat ohjeen toimivuuden. 

Olin töissä aina 68-vuotiaaksi asti, reilusti yli vanhuus­eläkeiän. Kuukauden päästä olisi täyttynyt 44 työvuotta, ja minut olisi jo irtisanottu yli-ikäisenä. Oli vapunaatto 30. huhtikuuta 2018, ja halusin lähteä kuuntelemaan keväistä linnunlaulua ja tarkkailemaan kotijärveni kuikkien pesintää kuukautta aikaisemmin. Aikaisemmin toukokuut olivat olleet vuoden kiireisimpiä aikoja. 

Muodikkaat monitoimitilat olivat tulossa vaikeuttamaan introverttien työskentelyä, ja käytettävyydeltään huono digitalisointi haittasi jo työntekoa. Silloin oli kaikin puolin sopiva aika lähteä. 

Tämä uratarinani on lyhennelmä äsken julkaistuista muistelmistani ”Öljylampun valosta ydinvoimalaitosten valvojaksi”. •