Punaista metsää, taustalla näkyy voimalaitokselle kulkeva rautatie. Kyltit varoittavat haudatusta radioaktiivisesta materiaalista. Lisenssi: https://commons.wikimedia.org
Jälkipyykin selvittäminen alkoi nopeasti turmayönä, ensimmäiset palomiehet olivat paikalla jo 5 minuuttia räjähdyksen jälkeen. Mutta tulipalojen sammutus oli vasta alkua yhdelle maailman valtavimmista urakoista, joka jatkuu vielä nykyäänkin. Viimeinen iso urakka oli uuden suojarakennuksen (maailman suurin liikuteltava rakennus, ei vähempää) rakentaminen 2016 reaktorin jäänteiden päälle.
Heti räjähdyksen jälkeen tilanne oli kaoottinen, koska tällaista tilannetta ei ollut ennen sattunut missään. Aivan ensimmäisenä hätätoimena tulessa olevan reaktorin sammuttamiseksi yritettiin lyijyn, hiekan ja boorin pudottamista helikoptereista. Harmi kyllä suurin osa meni ohi, eikä tällä lopulta ollut suurtakaan vaikutusta lopputulemaan. Reaktori sammui lopulta itsestään 10 päivän päässä, mutta sitä ennen se oli ehtinyt päästää massiiviset radioaktiiviset päästöt ympäristöönsä.
Itse asiassa radioaktiivisten päästöjen kanssa koettiin myös tilanteeseen nähden positiivinen yllätys, kun jo kuukauden päästä onnettomuudesta suoritetuissa mittauksissa havaittiin, että reaktori ei juurikaan enää päästä mitään ilmakehään. Päästöt olivat jopa niin pieniä, että ne olivat alle sallitun päästörajan mitä voimalan piipusta voitaisiin päästää ilmaan normaalikäytössä!
Vähän negatiivisempi yllätys tuli, kun ydintekniikkaan erikoistuneen Kurtšatov-instituutin fyysikko Konstantin Checherov ujutti lämpömittarin reaktorin jäänteisiin helikopterista, ja mittari näytti vain 23 astetta. Tämä ei ollut odotettu tulos, sillä reaktorissa onnettomuushetkellä olleen 900 tonnin polttoainemäärän odotettiin vielä suurelta osin olevan reaktorissa. Checherov ryhtyikin uhkarohkeaan kartoitusoperaatioon selvittääkseen mihin polttoaine oli reaktorirakennuksessa päätynyt.
Ensimmäinen vinkki tuli palomiehiltä, jotka olivat joutuneet sammuttamaan sähköpaloja pumppu-huoneessa (reaktorirakennuksesta saatiin sähköt pois vasta useamman viikon jälkeen, joten siellä syttyi silloin tällöin sähköpaloja alussa). Pumppuhuoneen lattiassa oli huoltoluukku alempaan kerrokseen. Muutamat palo-miehet olivat saaneet sääriinsä beetasäteilystä johtuvia palovammoja luukun ohi kuljettuaan. Yksi epä-onninen palomies oli jopa pudonnut pimeässä luukusta alempaan kerrokseen, jossa oli kuulemma kuumaa ja täysin pimeää. Checherov ujutti dosimetrinsa luukusta sisään, ja ällistyi mitattuaan 9000 röntgeniä tunnissa satunnaiselta käytävältä kaukana reaktorista.
Checherovin tiimi alkoi kartoittamaan reaktorin alla olevia kerroksia, mikä oli hyvin hankalaa, sillä ne olivat aluksi niin radioaktiivisia, että niihin meneminen oli mahdotonta. Pian fyysikoille oli selvää, että reaktorin ydin oli sulanut, valunut pois reaktorista ja levinnyt käytäviä pitkin ympäri rakennuksen alimpia kerroksia, jonne se oli jähmettynyt uudelleen. Tämä oli sinänsä lohduttava tieto, sillä alun perin pelkona oli, että ydin sulaisi ja valuisi reaktorirakennuksen perustusten läpi pohjaveteen asti, ja aiheuttaisi mahdollisesti höyry-räjähdyksiä levittäen kontaminaatiota. Myöhemmin laavavirrat kartoitettiin kolmeksi isoksi pää-muodostumaksi, jotka saivat lempinimet: 1. elefantin jalka, 2. kasa ja 3. Kiina-syndrooma.
Samalla kun fyysikot juoksentelivat mittareineen reaktorin kellareissa, insinööreillä oli suuri haaste rakennuksen katolla. Reaktorin räjähdyksessä sinne oli lentänyt tavaraa reaktoriytimestä, ja katto piti saada puhtaaksi, jotta reaktorin päälle voitaisiin rakentaa suoja-rakennus, ja viereinen kolmosreaktori saada käyntiin ennen talvipakkasia. Kolmos- ja nelos-reaktorit jakoivat yhteisen rakennuksen, niillä oli yhteinen ilman-vaihto sekä joitain yhteisiä apujärjestelmiä. Niiden erottaminen toisistaan oli kuin siamilaisten kaksosten irrotus, sillä erotuksella että kaikki ympärillä oli erittäin radioaktiivista.
Katon tyhjennys romusta osoittautui yhdeksi vaativimmista hommista. Sitä yritettiin mm. traktoreilla ja roboteilla, mutta korkeimmin säteilevillä alueilla tekniikka antoi periksi. Niinpä katolle oli pakko lähettää sotilaita lapioiden kanssa. Yhteensä 3 828 sotilasta.
Kun katto oli saatu puhtaaksi, päästiin rakentamaan sarkofagia reaktorin ympärille. Kolmos- ja nelosreaktorit erotettiin toisistaan paksulla betoniseinällä ja nelosreaktorin ympärille rakennettiin betonimuuri pysäyttämään säteilyä. Sarkofagin katto osoittautui suurimmaksi haasteeksi, sillä reaktorin päällä säteily oli sitä luokkaa, että työskentely oli mahdotonta, joten katto toteutettiin nostamalla jättimäiset palkit nosturilla raunioiden päälle (toivoen että ne eivät romahda) ja laittamalla näiden palkkien päälle pitkiä ilmastointi-putkia ja niiden päälle peltikaton. Sarkofagi ei koskaan ollut ilmatiivis vaan siinä oli reikiä yhteensä peräti -1 200 neliömetrin verran! Reiät eivät kuitenkaan haitanneet, koska kuten aiemmin mainittua, reaktori lopetti itsestään päästöt ilmakehään.
Lisenssi: https://commons.wikimedia.org
Sarkofagin sisälle rakennettiin pölynsidonta-järjestelmä, joka suihkuttaa raunioita säännöllisesti hieman vetisen liiman kaltaisella tahmaisella seoksella, joka sitoo radioaktiviisen pölyn paikoilleen. Reak-torin alapuoli tiivistettiin betonilla, ja ulosvaluvalle vedelle on puhdistusjärjestelmä, joka estää radioaktiivisten aineiden karkaamisen ympäristöön. Sarkofagiin tehtiin myös monia portaita ja siltoja, joilla sulaneen reaktoriytimen jäänteitä pääsee tarkastelemaan nopeasti. Rakennus on myös täynnä säteily- ja neutronivuomittareita.
Reaktorin ympärillä alkoi kuitenkin vielä mahdollisesti isompi urakka. Vieressä ollut mäntymetsä kuoli säteilystä pystyyn ja sai väristään lempinimen Punainen metsä. Kun metsäpalokausi alkoi lähestyä, alkoi tämä alue hermostuttaa viranomaisia, ja suurin osa puista kaadettiin. Tämän jälkeen maahan kaivettiin valtavia ojia joihin puut haudattiin. Pintamaa haudattiin samalla, ja tilalle tuotiin puhdasta maata. Alue on kuitenkin helppo löytää vieläkin seuraamalla säteilymittaria sinne missä lukema kasvaa.
Kaikista isoin urakoista kuitenkin lienee Pripjatin kaupungin evakuointi ja asukkaiden uudelleen asuttaminen. Pripjat oli ennen onnettomuutta 50 000 asukkaan kasvava kaupunki alle 3 kilometrin päässä voima-laitoksesta. Kun asukkaat (suurin osa ydinvoimalan työntekijöitä) evakuoitiin 36 tuntia onnettomuuden jälkeen, osoittautui Neuvostoliiton kokemus väestöjen pakkosiirroissa hyödylliseksi, sillä kaupunki saatiin tyhjäksi alle 2 tunnissa. Neuvostoliitto rakensi pikavauhtia asukkaille täysin uuden kaupungin, Slavutytšin. Tämä kaupunki on itse asiassa uusin neuvostokaupunki, ja mielenkiintoinen historiallinen kuriositeetti Gorbatsovin ajan rakentamisesta jo itsessään.
Pripjat ei tosin ollut ainoa paikkakunta joka joutui onnettomuuden uhriksi. Useita pieniä kyliä piti evakuoida. Kuuluisampana reaktorin lähellä sijainnut -Kopachi, jonka asuinrakennukset olivat niin saastuneita että koko kylä puskettiin puskutraktorilla nurin ja haudattiin maan alle.
Joistain urakoista myös päätettiin luopua. Reaktorit 5 & 6 olivat rakenteilla onnettomuuden sattuessa, reaktori 5 niin valmiina että se oli tarkoitus käynnistää lokakuussa 1986. Nämä peitettiin peltilevyillä nopeasti heti onnettomuuden jälkeen etteivät ne kontaminoidu liikaa, mutta luottamus RBMK-reaktoreihin oli niin alhaalla että näiden reaktorien rakentaminen päätettiin lopettaa pysyvästi vuonna 1988. Nykyään ne seisovat vieläkin ne ruostuvat peltilevyt ympärillään muisto-merkkinä atomiajasta, jota ei koskaan tapahtunut. •
Taneli Prittinen