”Iso sininen” eli IBM S/360 ja reikäkorttikone IBM 2560. Kuva: Ben Franske – DM IBM S360.
Harakka istui seipään päässä,
luki yhtä, luki toista,
luki viimein viittätoista:
Yksi, kaksi, kolme, … viisitoista.
Tämä oli yksi niistä loruista, joilla lapsuuden hippaleikeissä saatiin selville hippa eli muita leikkijöitä kiinni yrittävä henkilö tai piiloleikeissä muita leikkijöitä piiloistansa etsivä. Ei ollut montaakaan vuotta ikää vielä karttunut, kun edellä oleva loru tuli tutuksi. Samalla tuli opituksi sujuvasti numerot. Näin leikkiessäkin tuli selväksi, kuinka paljon numeroista on hyötyä. Numerot kiinnostivat jo lapsena. Kansakoulussa (1950- ja 1960 -luvuilla käytiin kansakoulua) innostus niistä vielä lisääntyi. Kertotaulutkin olivat suorastaan hauskoja.
Ehkä jo silloin pienenä lapsena tuli selväksi, että hakeudun alalle, missä tarvitaan numeromaista ajattelua. Tosin olin kyllä kiinnostunut niin monesta muustakin asiasta, erityisesti äidinkieli oli ehdottoman tärkeä aine.
Päästyäni ylioppilaaksi hain ihan sattumalta töihin ATK-alan palveluyritykseen. Silloin puhuttiin ATK:sta eli automaattisesta tietojenkäsittelystä, nykyisinhän puhutaan IT:stä tai ICT:stä. Tämä yritys teki ohjelmia vakuutusyhtiöille. Ohjelmien koodaaminen oli silloin varmasti erilaista kuin nykyisin. Ohjelmointikielenä oli assembler eli tosi peruskieli. Mitä elämyksiä saikaan, kun koodattu ohjelma ei toiminut ja sitten sen virheen löysi! Apuna oli tietysti iso pinkka paperia eli muistivedos, sivukaupalla ykkösiä ja nollia. Tätä ykkösten ja nollien rivejä lukiessa oli apuna myös ”haitari”, mistä löysi ykkösten ja nollien mukaisesti oikeat käskyt ja lopulta virhekohdan.
Assembler oli kieli minun mieleeni, tarkkaa ja selkeää. Parin vuoden jälkeen tässä yrityksessä otettiin käyttöön ns. lausekieli PL/I, Program Language I. Se olikin helppoa, koska koodatessa saattoi käyttää ihan oikeita sanoja, tosin tietysti englanniksi kuten move ja copy. 1970-luvun alussa tulivat ensimmäiset näyttöpäätteet, ihan uutta koko Suomessa, ehkäpä koko maailmassa. Niinpä aloitettiin tietysti ohjelmien tekeminen näyttöpäätteelle. Olinpa minä onnekas! Sain olla mukana koodaamassa ensimmäisiä ns. tosiaikaohjelmia.
Olin todella innostunut tietokonealasta. Koko ajan tuli uutta. Monesti olen vuosien mittaan miettinyt, että vaikka tuntuukin suorastaan naiivilta sanoa, että joka päivä on mahdollisuus oppia uutta, niin sitä elämä ja työ olivat, ja on edelleenkin, totta ja innostavaa. Koko ajan kävin erilaisia kursseja uutta oppimassa. Myös työtoverit olivat saman innostuksen vallassa, olihan kaikki, koko ala vasta kehittymässä.
Olin päässyt opiskelemaan Helsingin yliopistoon matematiikkaa. Muutaman vuoden yritin työn ohella opiskella, mutta se oli kuitenkin aika raskasta eikä vapaa-aikaa käytännössä ollut. Opintosuorituksia en oikein saanut aikaiseksi. Vaikka työ olikin innostavaa ja palkitsevaa, tein ratkaisun, jota en ole päivääkään katunut: sanouduin irti työstä ja aloitin kokopäiväisen opiskelun. Se oli ehdottoman hyvä ja oikea ratkaisu. Olin todella motivoitunut opiskelusta. Vaihdoin parin vuoden kuluttua pääaineekseni tietojenkäsittelyopin, nykyään tietojenkäsittelytiede. Aineen opiskelu olikin helppoa, olinhan ollut päätoimisesti työssä tietojenkäsittelyn kanssa jo useamman vuoden.
Viisi vuotta opiskelin ja sain loppututkinnon suoritetuksi. Yliopisto-opiskelu sopi minulle todella hyvin, itse päätin, mitä kursseja halusin suorittaa ja missä järjestyksessä. Tietysti aika moni kurssi oli suoritettava, koska ne sisältyivät arvosanavaatimuksiin. Opiskelun ohella oli myös vapaa-aikaa, mahdollisuus harrastaa opiskelijaelämää ja seurustella opiskelukavereitten kanssa. Tämä tuntui ja tuntuu edelleen tärkeältä. Ovathan muut ihmiset ja ystävät elinehto ihmisen elämässä kuten myös erilaiset tapahtumat, kirjat, liikunta ja moni muu asia.
Tutkinnon suorittamisen jälkeen olen ollut työssä muutamassa eri yrityksessä. Lähinnä olen ollut työssä IT-alan palveluyrityksissä suunnittelijana ja projektipäällikkönä. Jossakin vaiheessa siirryin asiakkaille tehtävien sovellusten projektipäällikön tehtävistä yrityksen sisäisten palveluiden kehittäjäksi ja vastaajaksi, tietohallinnon ohjelmistojen asiantuntijaksi ja tuotepäälliköksi. Innostavaa! Muistan vieläkin sen, miten yleensä yrityksissä oli työntekijöiden kesken hyvä henki. Kaikki olivat myös kavereita keskenään, työssä tehtiin parasta ja kannustettiin muita. Tietohallinnon ohjelmistojen vastuutehtävissä olevat henkilöt eri puolelta Suomea kokoontuivat säännöllisesti ja organisoidusti muutaman kerran vuodessa. Samanlaisia kokoontumisia ja konferensseja järjestettiin myös kaikkien Pohjoismaiden kesken. Nämä olivat erinomaisia tilaisuuksia sekä jakaa omia kokemuksia että saada hyvää tietoa ja ideoita muiden kokemuksista.
Olin taas onnekas, kun työnantajani päätti ottaa käyttöön relaatiotietokannat. Se oli uutta koko maailmassa, IBM oli kehittänyt uudenlaisen tietokannan DB2:n, DataBase2. Relaatiotietokantasysteemi oli asennettu jo muutamassa yrityksessä Suomessa. Meitä oli eri yrityksistä noin viiden henkilön ryhmä, joka kokoontui melko säännöllisesti vaihtamaan kokemuksia. Ryhmässä oli mukana myös IBM:n asiantuntija. Näin ryhmämme kokemukset menivät suoraan IBM:lle DB2-relaatiotietokantajärjestelmän kehittäjien tiedoksi.
Relaatiotietokantojen alkuaikoina, 1980-luvun loppupuolella, kokosimme eri yrityksistä ryhmän ja kirjoitimme kaksi kirjaa, jotka ATK-Kustannus painoi ja julkaisi: Kokemuksia relaatiotietokannoista ja STST-malli. STST-malli on tehty relaatiotietokantasovellusten toteuttamiseen ideana suunnittele-toteuta-suunnittele-toteuta. Malli oli kuulemani mukaan käytössä ympäri maailmaa. Kumpikin kirja julkistettiin erityisissä julkistusseminaareissa.
Seminaarit ja konferenssit sekä kotimaassa että ulkomailla jatkuivat. Oli todella kiva tavata innostuneita ja asiantuntevia henkilöitä. Kahden-kolmen päivän aikana osallistujat kuulivat aina useita kiinnostavia luentoja.
Yrityskaupan mukana siirryin isompaan IT-alan palveluyritykseen. Siellä tehtävät jonkin verran muuttuivat, mutta osittain pysyivät entisinä. Projektipäällikkyys lisääntyi. Muutaman vuoden kuluttua siirryin tietohallintopäällikön tehtävään. Tehtäväalue muuttui, ja vastuulleni tuli organisoida ja hankkia noin tuhannen henkilön liiketoimintaryhmälle sisäiset työasemapalvelut eli tietoverkot, tietoturva, työasemaohjelmistot.
Intiassa vapaaehtoistyössä opetin nuorille naisille tietokoneen, lähinnä työasemaohjelmistojen, käyttöä.
Varsinaisesta palkkatyöstä olin pois pari vuotta. Tänä aikana olin Bangaloressa, Intiassa muutaman kuukauden vapaaehtoistyössä opettamassa nuorille naisille tietokoneen, lähinnä työasemaohjelmistojen, käyttöä. Koulu oli slummissa, joka oli kaikesta puutteellisuudesta huolimatta erittäin viihtyisää ja siistiä aluetta. Oppilaat olivat innostuneita mahdollisuudestaan opiskella. Englantihan on Intian yksi virallinen kieli, joten opetus oli helppoa. Näille nuorille naisille opetettiin tietokoneen käytön lisäksi englantia (englantia äidinkielenään puhuvat opettajat), talouden hoitoa, terveydenhoitoa ja muutakin, mitä en muista. Samassa koulussa oli aamupäivisin 50–60 lasta, 4–5 -vuotiaita. Nämä kuukaudet Intiassa olivat todella antoisia, olihan minulla jo teininä ollut haave lähteä ns. kolmansiin maihin töihin. Nyt sen haaveen pääsin toteuttamaan.
Kirjoittaja Intiassa.
Intiasta palattuani olin muutaman vuoden projektipäällikkönä IT-sovelluksia toteuttamassa. Sitten jäinkin jo eläkkeelle, pari vuotta ennen varsinaista eläkeikää.
Liityin 1990-luvun alussa TEKiin, silloin STS/KAL. Tämä tuntui oikealta ammattijärjestöltä minulle. Näin se on ollutkin. Olen vuosien mittaan osallistunut monenlaisille kursseille ja matkoille. Yksi monivuotinen haaveeni toteutui, kun kävimme tutustumassa CERNin hiukkaskiihdyttimeen Genevessä Sveitsissä. Ajattelin, että koska en ole fyysikko minulla ei ole mahdollisuutta päästä sinne. Tutustumismatka kuitenkin onnistui, kun SMFL järjesti yhdessä lukioiden rehtoreiden kanssa matkan. Matkaohjelmaan kuuluivat esitykset ja tutustuminen sekä Geneven toimintoihin että kiertoajelu hiukkaskiihdyttimen radan eri pisteisiin. Radan pituus on 28 kilometriä ja siinä on useita kiihdytinlaitteita. Pian TEKiin liittymisen jälkeen liityin myös sen alajärjestöön MAL, silloin SMFL. Jossakin vaiheessa tulin valituksi myös MALin hallitukseen. Innostavaa!
Lähes koko IT-urani aikana olen ollut aktiivinen myös Tietotekniikan Liitossa, nykyisin TIVIA ja sen alajärjestössä Hetkyssä, nykyisin TIVIA Uusimaa. Olin Hetkyn hallituksessa, kun Systeemityöyhdistys Sytyke päätettiin erottaa itsenäiseksi yhdistykseksi. Ratkaisu olikin erinomainen: Sytyke on erittäin aktiivinen toimija, keskittynyt ja kehittynyt omalla alallaan.
Kaiken kiinnostavan työn ohella ihmisen elämään kuuluu myös vapaa-aikaa. Ulkoliikunta on ollut minulle ehdottoman tärkeätä. Retkeily ja vaellukset hiihtäen, kävellen, pyöräillen ja jopa soutaen ovat olleet antoisia. Suoritin myös mm. eräoppaan tutkinnon ja olen vetänyt monen monet retket. Vaellukset kesäisin ja talvisin Lapissa olivat sekä fyysisesti että henkisesti virkistäviä. Toinen toistaan upeammat revontulet ovat olleet mieleenpainuvia. Olin kymmenkunta vuotta ison liikuntajärjestön puheenjohtajana. Se oli mukavaa vastapainoa työlle. Yhdistyksen jäseniä yhdisti liikunta. Erityisen mieluista oli olla vetämässä lasten hiihtokouluja; Helsingissäkin oli joskus lunta.
Omaa työuraani ajatellessa olen tyytyväinen. Olen voinut tehdä monenlaisia IT-alan töitä, kehittänyt erilaisia järjestelmiä, ollut mukana IT-alan kehityksessä jo ennen tosiaikaohjelmia, kouluttanut sekä kotimaassa että ulkomailla IT-asioita. Nyt vain nautin muiden tekemistä palveluista. Tunnustan kuitenkin: Ensimmäisen älypuhelimen hankin tämän vuoden (2020) alkupuolella! Vielä en sen kaikkia ominaisuuksia ole hyödyntänyt, mutta ehkä jossakin vaiheessa. Oma kannettava tietokone minulla on kyllä koko ajan ollut, se on tärkeä ja hyödyllinen väline. •
Merja Korpela