Kuvassa Matti Hjerppe kertoo Kaisa-kirjaston arkkitehtuurista ja rakentamisesta.
Tiistaina 16.12.2014 pidettiin tiedeilta aiheena Kaisa-kirjasto ja sukututkimus. Tilaisuudessa oli ilahduttavasti osallistujia täysi sali eli noin 40 MALilaista.
Kaisa-Talo
Kaisa-talo edustaa uutta, palkittua kirjastoarkkitehtuuria Helsingin ydinkeskustassa. Taloon sijoittuu Helsingin yliopiston pääkirjasto. Helsingin yliopistossa toimii kaksi suurta kirjastokokonaisuutta: Kansalliskirjasto ja Helsingin yliopiston kirjasto. Kummallakin on oma tehtävä- ja kokoelmaprofiili. Kansalliskirjastossa ovat Helsingin yliopiston vanhat historialliset kokoelmat kansalliskokoelman lisäksi.
Monet yliopiston rakennuksista ovat syntyneet arkkitehtuurikilpailun kautta. Kilpailut viime vuosina ovat olleet kutsukilpailuja, koska hyvin vaativien hankkeiden ei ole katsottu soveltuvan avoimen yleisen arkkitehtuurikilpailun kohteeksi. Kaisa-talon arkkitehtikilpailussa kokeiltiin kuitenkin eräänlaista kutsukilpailun ja yleisen kilpailun välimuotoa. Syynä oli halu tarjota kilpailumahdollisuus myös nuorille ja vähemmän kokeneille suunnittelijoille. Kilpailuun ilmoittautui 70 arkkitehtiä tai arkkitehtitoimistoa. Heidän joukostaan valittiin ensin 10 kokenutta, sen jälkeen arvonnassa valittiin vielä 20 osallistujaa kutsukilpailuun. Ehdotukset saatiin raadin arvioitaviksi lokakuussa 2007. Kilpailuun osallistui 27 kotimaista suunnitelmaa ja voittaja oli arvonnassa mukaan päässyt Anttinen Oiva Arkkitehdit Oy ehdotuksellaan ”Avaus”.
Matti Hjerppen esityksestä.
Kaisa-talon kirjaston arkkitehtuurisuunnittelun filosofia kiteytyy arkkitehti Vesa Oivan mukaan ajatukseen kokonaisvaltaisesta, ajattomasta, yhtenäisestä yliopistokirjastosta, joka toimii ikään kuin alustana lukuisille pienille paikoille, jotka ajan myötä muokkautuvat käyttäjiensä olemiseen. Arkkitehtoninen perusratkaisu pohjautuu rakennuspaikan ominaispiirteisiin, sijaintiin, ainutlaatuiseen kaupunkinäkymien hyödyntämiseen, syvän rakennusrungon problematiikan ratkaisemiseen sekä rakennuksen toimintaan. Sisätilojen ratkaisu perustuu rakennuksen läpi menevän näkymäakselin mukaan suunnattujen välipohja-aukkojen sarjaan. Kolme eriluonteista valoaukkoa sekä pääporras muodostava tilasarjan, johon sisätilan tunnelma ja toiminnallinen vyöhykeajattelu sekä ulkoarkkitehtuuri pohjautuvat.
Sukututkimus
Sukututkija Jens Nilsson piti esityksen, joka yhdisti sukututkimuksen perusteoriaa ja nyt käytettävissä olevia nettiapuneuvoja (lähinnä siis digitoituja kirkonkirjoja ja tiettyjä hakutietokantoja). Nilssonilla on myös antikvariaatti Helsingin Kontulassa, mistä saattaa löytyä hyviä kirjoja sukututkimuksenkin kannalta. Paikkana oli Kaisa-kirjaston 5-kerroksen neuvotteluhuone.
Sukututkimus eli genealogia (johdettu kreikan sanoista genea eli suku ja logos eli oppi) on historian aputiede, jonka tutkimuskohteena ovat ihmisten väliset sukulaisuussuhteet ja sukujen historia. Varsinaisen tieteelliseksi katsottavan sukututkimuksen alullepanija oli saksalainen professori Johann Cristoph Gatter (1727–1799). Hän julkaisi 1788 teoksen Abriß der Genealogie. Gatterin tavoitteena oli tieteellisesti selvittää maanomistukseen ja perimiseen liittyviä seikkoja. Merkittävä apu vähitellen kehittyvälle sukututkimukselle oli erilaisten rekisterien syntyminen. Rekisterit olivat perinteisesti sisältäneet lakien, etuoikeuksien ja omaisuuserien listauksia, mutta vähitellen ne laajenivat koskemaan myös syntymiä, kuolemia ja vihkimisiä. Nykyään sukututkimusta käsitellään laajemminkin: yksilö osana yhteisöään; yhteisölliset ajatustavat (mentaliteetit); kokonaisvaltaisuus.
Lähtökohtana on oltava alkuperäinen lähdeaineisto. Nettiaineistot ovat usein puutteellisia sekä sisältävät huolimattomuus- ja lukuvirheitä, väärintulkintoja yms. Aineistoja voivat olla esim. 1720-1900: seurakuntien kirkonarkistot, n. 1630-1720: läänintilit (henkikirjat), n. 1540-1630: voudintilit (maakirjat, kymmenysl.) ja n. 1630-> tuomiokirjat. Vaara vaanii yhtä lailla painetussa aineistossa kuin nettimateriaalissa: tunnettujenkin sukututkijoiden (”ammattisukututkijoiden”) työt sisältävät virheitä. Suullista tietoa suvuista voi saada haastattelemalla suvun jäseniä. Usein suvuissa kuitenkin kulkee perimätietona uskomuksia tai tarinoita, jotka ovat ristiriidassa asiakirjoihin nähden. Lähteen luotettavuuden arviointi ja dokumentointi onkin oleellinen asia sukututkimusta laadittaessa. Nykyaikana DNA-testausta eli geenisukututkimusta on ryhdytty käyttämään osana sukututkimuksen keinoja kartoittaa sukulinjoja – useimmiten välineenä on mieslinjaisen eli Y-DNAn testaus suvun eri haarojen edustajilta.
Tärkein sukututkimuksen arkistokokonaisuus on Helsingissä toimiva Kansallisarkisto sekä maakunta-arkistot, joita on seitsemän eri puolilla Suomea. Kansallisarkisto on Suomen arkistolaitoksen keskusyksikkö, johon on kerätty suuri määrä niin valtionhallinnon kuin yksityisten kansalaisten tuottamaa arkistomateriaalia. Maakunta-arkistoihin on kerätty niiden oman alueen keskeinen arkistomateriaali. Seurakuntien ja valtiovallan eri tarkoituksiin tehdyt rekisterit, luettelot ja asiakirjat ovat Kansallisarkistossa tai maakunta-arkistoissa. Perukirjat ja muu yksityisesti tuotettu julkinen arkistomateriaali on sijoitettu usein myös maakunta-arkistoihin. Lisäksi arkistoissa on yleensä sukututkijoiden käytössä mikrofilmatut kopiot alueen seurakuntien kirkonkirjoista ja muun muassa lääninhallinnon keräämistä luetteloista eli niin sanotuista läänintileistä. Alkuperäisiin asiakirjoihin pääsee tutustumaan perustellusta syystä.
MALin webbisivuilta.
Sukututkimuksen harrastaminen on voimakkaasti lisääntynyt suurten ikäluokkien kiinnostuessa asiasta. Aikaisemmin sukututkimusta pidettiin eläkeläisten harrastuksena, nyt mukaan on tullut yhä nuorempia ikäpolvia. Esimerkiksi kansalais- ja työväenopistot järjestävät suhteellisen usein sukututkimuskursseja, joilla opetetaan harrastuksen perustaidot. Myös sukututkimusyhdistykset järjestävät perehdyttämiskursseja. Sukututkimukseen liittyviä erilaisia opaskirjoja on ilmestynyt runsaasti.
Teksti: Pirjo Silius-Miettinen
Kuvat: Marke Hongisto