Elämme maailmankapitalismin täysimittaisen systeemikriisin aikaa. Aika on kutonut kapitalismista yhteiskunnallisten seittien verkoston. Se on politiikkaa, taloutta, tiedettä, taidetta, kulttuuria, viihdettä, sotaa, rauhaa, leipää, sirkushuveja ja vaikka mitä. Myös sen toimitsijat ovat sekalainen seurakunta vaikka mitä rikkaita, rakkaita, vähemmän köyhiä, varkaita; pappeja, lukkareita, talonpoikia, kuppareita ja varsinkin kuppareita, joiden kuppaussarvina toimivat pääomat. Seuraava teksti on tiivistelmä kauppatieteen kandidaatti Esko Seppäsen esitelmästä MAL 50 vuotta -juhlassa Helsingissä 14.10.2011.
Tohtori Marx kuvaili yksien harjoittamaa toisten kuppaamista jotensakin siihen tapaan, että ”pääoma on kuollutta työtä, joka vampyyrien lailla elää vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä paremmin, mitä enemmän se sitä imee.” Raju on ollut ajan riento, mutta maailmantalous toimii edelleen kasautuneen, esineellistyneen ja kuolleen työn ehdoilla ja hyväksi. Elävän työn vampyyrit ovat kuitenkin saaneet kilpailijoikseen myöhempien aikojen finanssikapitalismin innovatiiviset bonusherrat. Globalisaatio on levittänyt kapitalismin ilosanoman ja lonkerot Villistä Lännestä kaikkialle maapallolle tavalla, jota on mahdotonta jäljittää. Kun globalisaatio jyrää, kansallisvaltiot jäävät jyrän alle. Globalisaation koko voimalla kuollut työ käy elävän työn kimppuun, ja aseina se käyttää pääoman näkymättömiä jalkoja, markkinakorkoja, kelluvia valuuttakursseja sekä laman uhkaa ja romahduksella pelottelua.
On varmaa, ettei kapitalismi tee itsemurhaa niin kuin tekivät joukkoitsemurhan ns. reaalisosialismin valtiot. Reaalisosialismin nimellä kulkeneet ihmiskokeet sosialismilla epäonnistuivat. Kapitalismia fanittavat porvarit ja kapitalistit. Porvari ei useimmiten ole ökyomistaja eli kapitalisti, mutta kapitalisti lienee aina porvari, tuo hyvää tarkoittava ja mukavuudenhaluinen ihminen. Kun reaalisosialismi hävisi olemassaolon taistelun kapitalistiselle luonnonvalinnalle ja työantajilta poistui sosialismin uhka, työelämässä lisääntyi ihmisillä joustattaminen. Se on synnyttänyt uuden proletariaatin: tilapäistyöntekijät eli prekariaatin. Ihmisten on totutteleminen siihen, että luovutaan vakinaisista työsuhteista, että tuhoutuu raja työajan ja vapaa-ajan väliltä ja että lisääntyy työntekijö den pakottaminen jatkuvaan muutto- ja siirtymisvalmiuteen.
Tavarantuotannon valtaasema yhteiskunnallisen järjestyksen perustana on järkkymässä. Michael Hardt ja Toni Negri lanseeraavat aineettoman tuotannon tarkasteluun käsitteen ”biotuotanto”. Se on elämän itsensä uusintamista ja uustuotantoa niin, että aineettoman tuotannon subjekteja ja objekteja ovat ihmiset itse. Biotuotanto on pään ja sydämen työtä, ja sen raaka-ainetta ovat inhimilliset halut, toiveet ja tunteet, elämykset, kieli, mieli, sosiaalinen yhteistoiminta, keskinäinen vuorovaikutus sekä itseyden ja ihmissuhteiden uudet muodot, käytännöt ja käyttäytymiskoodit. Biotehdas toimii kuin maailmanlaajuinen kutomo, jossa tuotetaan ajattelun räsymattoja mittatilaustyönä yhdistämällä erilaisia ajatusten kuteita niin, että lopputuotos on yksi ja sama monenvärinen kudelma. Kudinten sukkulat ovat ihmisiä, joiden luovuus ja kauneudentaju saadaan vapaassa yhteistyössä käyttöön monipuolisemmin kuin mattoteollisuuden koneisiin ohjelmoidussa tuotannossa.
Biopoliittisen tehtaan työntekijöitä olemme me kaikki. Biotuotannossa ei ole niukkuutta raaka-aineesta, mitä on koko se yhteisen sosiaalisen pääoman varanto, joka perustuu ihmisten ikiaikaiseen keskinäiseen kanssakäymiseen ja kommunikaatioon. Se on yhteistä, koko ihmiskunnan käytössä, eikä se jatkuvassakaan käytössä kulu tai vähene. Sitä yhteistä – vähitellen ja lohko kerrallaan – privatisoidaan, tehdään markkinayhteensopivaksi, arvotetaan taloudellisesti, rahamittaistetaan ja tuotteistetaan.
Palkkatyön organisoinnissa uutta ovat joustopakot. Kun kansallisvaltioissa voitiin ennen joustattaa rahalla, tänään joustatetaan ihmisillä. Siitä esimerkki on EU:n rahaliitto EMU. Kun yhteisen rahan ulkoista arvoa eivät yksittäiset jäsenmaat voi muuttaa devalvaatiolla, EMU:n ainoa joustotapa on sisäinen devalvaatio: työttömyys, palkkojen ja eläkkeiden alennukset, sosiaaliturvan sekä terveys- ja muiden julkisten palvelujen leikkaukset.
EMU on reaalikapitalismissa toimeenpantavia ihmiskokeita sosiaalisella keppikurilla. Euron kriisi on sitä, että eurokansalaisille pakkosyötetään EMU:n munia, jotka tulevat kapitalismin häkkikanalasta.
Eurooppalaiset federalistit ovat tarvinneet nykyisen euron kriisin liittovaltioasiansa ajamiselle. Tämä kriisi on federalisteille kuin friedmanilainen tilaustyö. Sen varjolla voidaan toteuttaa normaalioloissa mahdoton projekti: liittovaltion sisäänajo. Liittovaltiolaiset toimivat siinä kommunististen opinkappaleiden hengessä, että ”vallankumoukset ovat historian lokomotiiveja”.
Heidän aseitaan ovat uhka- ja kauhukuvat sekä pelottelu helvetin tulilla. Ei voi käsittää, jos ei ole käsitteitä. Kansantaloustieteessä niitä on, mutta usein niillä on vain hatara yhteys todellisuuteen, sillä ne on johdettu markkinoiden moniselitteisestä, hämärästä ja menneeseen vinoutuneesta käytännöstä. Vaikeat asiat, kuten pääomamarkkinoiden inflaatio, taloudellisten kuplien synty tai koko systeemin laajuinen kriisi, on jätetty kokonaan käsitteellistämättä. Kapitalismin kansantaloustiede on enemmän teologiaa kuin tiedettä. Sen ”lainalaisuudet” perustuvat uskoon markkinoiden ihmeitä tekevästä voimasta, uskoon, että markkinavoimien kanssa ovat liitossa kaikkivoipaiset Pyhä Henki, taikuri Oz ja herra Pii Poo. Jotta nämä virtuaalivoimat saisivat enemmän toimintatilaa, markkinoita ei markkinatoimitsijoiden mielestä saa valvoa eikä rajoittaa.
Valta on kapitalismissa taistelua siitä, kuka kulloinkin on yhteiskunnassa subjekti, kenen tekeminen on tärkeää, kuka maksaa, kenellä on hengen hegemonia, ketä haastatellaan. Valta on sitä, että hallitseva eliitti pystyy esittämään oman etunsa ”yleisenä”. Vallankäyttö suosii moniselitteistä, hämärää ja auktoriteetin tulkinnasta riippuvaa oppia, ja vain sellaisen tärkeyttä voidaan liioitella, jolla ei ole kouriintuntuvaa mittaa. Jos pääomille yritetään asettaa käyttäytymissääntöjä, pörssit reagoivat etuajassa. Pörssi toimii kuin kylän keskellä oleva kirkko, jonka kelloilla toimitettiin maaseudulla entisaikaan hätäkilkatus: nyt palaa, tulkaa apuun. Kuin tyhjästä nousee silloin vastarintaliike demokraattista päätöksentekoa – eli kansanvaltaa – vastaan. Pääomille ilmestyvät kuin tyhjästä näkymättömät jalat, joilla realisoidaan maastalähdön uhka. Markkinat pystyvät reagoimaan julkisen vallan toimiin sähköisesti, suurimmalla tunnetulla nopeudella eli valon nopeudella. Demokratia ja politiikka eivät pysy sellaisen salamasodan vauhdissa mukana.
Johdannaiset muistuttavat enemmän lottokuponkeja kuin arvopapereita. Ne kätkevät sisäänsä arvopaperimaailman suurimmat riskit. Niiden muodossa – usein kaiken julkisen valvonnan ja jopa tilastoinnin tavoittamattomissa – liikutellaan maailman suurimpia rahasummia. Valtiot eivät tiedä, mitä pelejä markkinavoimat pelaavat johdannaisilla, ja kun saavat tietää, se on liian myöhäistä.
Vuonna 2010 maailman kaikkien tavaroiden ja palvelusten volyymi oli 63 biljoonaa ja kaiken pörssikaupankäynnin volyymi 87 biljoonaa dollaria. Kaiken julkisen valvonnan ulottumattomissa käydyn johdannaiskaupan volyymi oli 601 biljoonaa dollaria. Valuuttakauppaa käytiin tuhannella biljoonalla dollarilla. Virtuaalisen arvopaperin eli johdannaisen hinnanmuodostuksen teoreettinen perusta on kansantaloustieteessä ”odotus”. Arvauksilla, jotka perustuvat odotuksiin raaka-aineiden, energian ja ruuan hinnasta, ei ole ylärajaa, ja niitä varten tuotettujen odotusarpalippujen – eli johdannaisten – käytöllä esimerkiksi ruokaa voidaan myydä finanssimarkkinoilla moninkertaisesti se määrä, joka sitä tuotetaan. YK:n ruokajärjestössä FAO:ssa lasketaan, että ruokajohdannaisista vain 2 % johtaa hyödyketoimituksiin ja 98 % kuitataan rahalla.
Johdannaisilla vedätetään hintoja. Kun vastaan sitten tuli luoton loppu, havaittiin, että finanssikapitalismissa oli verkotettu kohtalonyhteyteen maailman pankit, vakuutusyhtiöt ja erilaiset rahastot ja – kuten on käynyt ilmi – myös valtiot, mutta niiltä salaa. Valtioille oli varattu paikka riskien ketjutuksen loppupäässä, siellä, missä olivat lystin maksajat, nuo ilonpilaajat mutta hengenpelastajat. Niitä tarvittiin, kun pankkien luottamus toinen toisiinsa loppui ja kupla puhkesi koko systeemin kriisiksi. Kun luotto loppui, alkoi julkisen vallan velkaannuttaminen elvytyksen savuverhon suojassa, mutta tosiasiassa sitä tehtiin tehohoitona itsensä henkitoreisiin keinotelleiden pankkien hyväksi. Otettaessa yksityistä velkaa julkiseen maksuun ei velkojen määrä kuitenkaan vähene. Maksajat vain vaihtuvat yksityisistä julkisiksi ja ylivelkamaiden osalta toisiksi valtioiksi.
Olisiko systeemin kriisi voitu välttää? Olisi, jos olisi ollut tahto. Olisi voitu rokottaa markkinat keinottelua vastaan valvonnalla ja sääntelyllä. Vallalla oli kuitenkin aivan toisenlainen tahto, ja siinä valtiovallan rooli oli olla kapitalismin vapaapalokunta, joka kutsuttiin sammuttamaan systeemin suurpaloa. Kun lamasyyttömiä äänestäjiä on vaikea saada maksamaan muiden velkoja, näyttää ilmeiseltä, että velat kuitataan ennen pitkää samalla menetelmällä kuin on ennen maksettu sotakulut: inflaatiolla. Ruuan, energian ja raaka-aineiden hinnat ovat jo nousukiidossa, ja palkat yrittävät pysyä perässä. Elämme systeemin kriisiä, jolle on ominaista se, että kapitalismi ei pysty tuottamaan yhteiskunnallista vakautta eikä taloudellista kasvua ilman valtioiden apua ja ilman väkivaltakoneistojen vahvistamista. Taustalla vaanii ekologinen kriisi. Kamppailu maailman energia- ja muista luonnonvaroista kiihtyy. Systeemin kriisin ratkaisu pakottaa valitsemaan. Vaikka ei haluttaisi kapitalismia parempaa vaan vain parempaa kapitalismia, vaihtoehtoja on vähän. Ne ovat yhtäältä kestävä talous ja finanssikapitalismin kurinpito ja toisaalta vapaat finanssimarkkinat ja nykymeno.
Esko Seppänen ei sano, että kapitalismin viimeinen käyttöpäivä on käsillä. Se on paska järjestelmä, mutta sille ei ole tänään vaihtoehtoa. Putipuhtaalle, sääntelemättömälle, 100-prosenttiselle ja demokraattisesta valvonnasta vapaalle kapitalismille tämä päivä on parempi kuin huominen. Sitä Milton Friedmanin kriisiteoriaan perustuvaa vaihtoehtoa kapitalismille, jossa poliittisesti mahdoton kääntyy poliittisesti väistämättömäksi, joudumme vielä odottelemaan aimo tovin. Kapitalismin suhdetta sen parasta ennen -päiväykseen pitää vielä pohtia.
Pirjo Silius-Miettinen