Kohtalona Nokia

Minun tieni, onko se polku vai ura vai urapolku? Sitä etsimässä maailman suurimman matkapuhelinyhtiön matkassa. 

Onnekkaita sattumia

Onnekkaat sattumat, polkuriippuvuus, ja tietoiset valinnat ovat kaikki osaltaan vaikuttaneet elämäni kulkuun, missä työelämä, perhe-elämä ja osallistuminen yhteiskunnan rientoihin ovat kietoutuneet yhteen tavalla, jota olisi ollut mahdotonta ennustaa kuusi vuosikymmentä sitten.

Y-sukupolveen verrattuna lapsuus ja nuoruus oli suurilla ikäluokilla henkisesti helppoa. Valintoja ei juurikaan tarvinnut tehdä, koska vaihtoehtoja oli niin vähän. Koulua ja mahdollisimman laajaa yleis­sivistystä pidettiin tärkeänä. Tärkeää oli myös työn tekemisen oppiminen. Siksi lukio oli luonnollinen valinta, samoin jokavuotiset kesätyöt, jotka aloitin 13-vuotiaana postin varhaisjakelussa äidin apuna. 

Kiinnostus tekniikkaan ja siihen, miten kaikki toimii, oli varmasti tärkein tekijä opiskelupaikan valinnassa. Teknillinen korkeakoulu oli selkeä tavoite, vaikka tiesin mikä ”teekkari” on vasta, kun itse olin sellainen. 

Onnekkaaksi sattumaksi päädyin asumaan TKY4: een, yhdessä kahdeksan muun fuksin ja kolmen vanhemman tieteenharjoittajan seuraksi. Se oli monella tapaa ideaalinen kasvualusta. Porukassa joku osasi ratkaista differentiaali­yhtälöitä, toinen tiesi paljon valokuvauk­sesta ja kolmas, toinen solun tytöistä, vaatimalla vaati minua lähtemään mukaan perusteilla olevaan seka­kuoroon, josta sittemmin kasvoi Kamarikuoro Dominante.

Valokuvaus jäi lopulta vähemmälle, mutta opintojen melko mutkaton, joskin hitaanpuoleinen suorittaminen ja etenkin teekkarilaulun kautta syntyneet verkostot loivat pohjan loppuelämälle ja myös sen yhteisöllisille ulottuvuuksille. Dominanten rinnalle tuli PK, jonka puheen­johtajana jouduin hoitamaan ensimmäisen ”työsopimusneuvotteluni” kuoron kvartettilaulajien kanssa keikkapalkkioiden tasosta. Neuvottelut olivat tiukat, mutta lakko vältettiin.

Putosin vuosikurssilta, koska päätin kesken kaiken lähteä hakemaan uutta intoa opiskeluun ilmavoimien viestistä. Siitä sitä motivaatiota sitten tulikin. Onneksi siinä myös yhdistyivät monet kiinnostuksen kohteet sopivalla, tekniikkaan nojaavalla tavalla.

Nokia työelämän kiintopisteeksi

Kohtuullinen koulumenestys ja mukavissa tilaisuuksissa näkyminen, tai oikeammin ehkä kuuluminen, sai erään opiskelukaverini kysymään minua kesätöihin Nokia Tieto­liikenteen Datasiirto-yksikköön. Nokiasta tulikin työelämäni kiintopiste. Aloitin työt Nokia Datasiirrossa 2.6.1980. 

Datasiirron tehtävänä oli kehittää ja myydä data­modeemeja kiinteän puhelinverkon päätelaitteiksi. Modeemeissa oltiin juuri siirtymässä analogisesta digi­taaliseen signaalinkäsittelyyn ja ohjelmisto­pohjaisiin laitteisiin.

Tämä murros ei silloin tuntunut isolta, mutta näin jälkeenpäin katsottuna muutos oli todella merkittävä. Ohjelmistopohjaiset tuotteet muodostuivat teollisuuden valtavirraksi ja Nokian DSP-pohjaiset modeemit olivat ensimmäinen massatuotantoon päätynyt alan sovellus Suomessa.

Tähän vaiheeseen istui erinomaisesti se, että ehdotin datasiirron johdolle, että olisin vapaaehtoinen lähtemään komennukselle, kun siihen tilaisuus tarjoutuisi. Nokia Datasiirto oli juuri hankkinut tytäryhtiöksi pienen floridalaisen yrityksen nimeltään Kinex.

Tilaisuus tuli vuoden päästä ja niin pakkasimme yhdessä tuoreen puolisoni kanssa vähät tavaramme ja nousimme ensimmäistä kertaa elämässämme Atlantin lennolle ja lopulta kohti uutta kotikaupunkia Largo, FL, jota ei löytynyt mistään kartasta, mitä meillä oli käytettävissä.

Askel oli lopulta pieni. Vaikka teknisesti yhteydet olivat huonot, vain kallis puhelinyhteys ja 1200 bit/s modeemi, yhteydenpito Datasiirron sisällä oli tiivistä ja ystäviä oli yhteyden kummassakin päässä. Kaksi vuotta Floridassa Nokia-Kinexissä oli selkeä rytminvaihto aikaisempaan elämään verrattuna.

Kohti ensimmäistä GSM-puhelua

Polkuriippuvuus ja verkostot vaikuttivat siihen, että minulle tarjottiin poikkeuksellista tehtävää, tuotekehityksen­projektin vetovastuuta maailman ensimmäisen GSM-puhelimen synnyttämiseksi. Polkuriippuvuus oli siinä mielessä ilmeinen, että tulevan GSM-puhelimen rakenne oli hyvin samanlainen kuin datamodeemeissa oli siihen aikaan, jopa niin, että datamodeemeihinkin oli lisä­toiminteena rakennettu digitaalinen puheenkoodaus ja siihen liittyvä salaus.

Vain radiotaajuusosat olivat minulle täysin outoja, mutta niistä oli Salossa ja Oulussa, Nokia-Mobiran silloisissa tuotekehityskeskuksissa erinomainen osaaminen ja kokemus. Lisäksi matkapuhelimien massa­valmistuksessa Mobiran kehittämä tuotteiden korkea integrointiaste ja ison volyymituotannon osaaminen olivat vahvuuksia. Mobiralla oli myös vuosia panostettu DSP ja protokolla ohjelmistojen sekä ASIC integroinnin osaamiseen erilaisten koelaitteiden avulla. Edellytykset onnistumiselle olivat hyvät, mutta myös vaatimustaso oli jotain Suomessa ennenkuulumatonta.

Urapolku sukelsi noin kolmen vuoden tunneliin, jossa etenkin Euroopan lentokentät, pimeät tiet Salosta Tampereelle ja Helsinkiin, mutta myös valtava määrä huippuosaavia ihmisiä tulivat tutuiksi.

Nokian kansainvälistyminen toi oman lisä­mausteensa tuohon sukellukseen, kun tuote­kehitys laajeni Englantiin ja Saksaan, mikä ei tietenkään sujunut ihan itsekseen. Kapulaa piti vaihtaa loppu­suoran alussa, mutta projekti lopulta saavutti tavoitteensa, kun 1.7.1991 maailman ensimmäinen GSM-puhelu soitettiin Espan puistosta Nokian puhelimella Nokian rakentamassa verkossa. Ensimmäistä kertaa todella selvästi tunnistin Nokian vahvuuden: Kukaan ei ole täydellinen mutta hyvä tiimi voi olla. 

Kapulan vaihto tuli ajankohtaiseksi monestakin syystä. Itse ajattelen niin, että yrityksen johto näki, että minun parhaat kykyni eivät liittyneet asioiden viimeistelyyn, vaan hajallaan olevien palasten hahmottamiseen kokonaisuuksiksi. Ja alkoi se happikin loppumaan ennen tunnelin loppumista.

Uusi tehtävä digitaalisten puhelimien tuotekehityksessä

Niinpä sain uuden tehtävän: rakentaa systeemisuunnittelu­funktio Nokia-matkapuhelimien tuotekehitykseen, koskien kaikkia DSP-pohjaisia matkapuhelimia.

Oli polunhahmottamisen paikka. Tästä työstä syntyi ns. DCT-1 (Digital Core Technology) sukupolvi laitteita, joista Suomessa myyntiin tuli vuoden 1994 alussa Nokia 2110. Ja tässä kohtaa täytyy sanoa, että loppu onkin sitten historiaa. Nokian DCT-alustan tuotteet valtasivat markkinoita joka puolella maailmaa. Viimeinen DCT-5 sukupolvi tuotteita lienee ollut myynnissä vielä 2010 vuoden aikoihin. Ensimmäisten tuotteiden tullessa markkinoille olivat uudet hahmottamisen haasteet itselläni jo muualla.

Kuluttajien kiinnostus GSM-puhelimiin oli ilmeistä heti alusta alkaen ja koko teollisuudessa kaikki resurssit oli suunnattu kilpajuoksuun ensimmäisten tuotteiden tekemiseen. Teknologian jatkokehittämiseen ei oltu kiinnitetty paljoa huomiota. Nokian johdossa heräsi ajatus, että asialle kannattaisi tehdä jotain.

Kun DCT-1 systeemisuunnittelu alkoi olla loppu­suoralla, sain tehtäväksi selvittää yhtymätasolla kyseistä asiaa. Ajatuksia syntyikin runsaasti ja niistä piti hahmottaa sellaiset kokonaisuudet, joilla saataisiin GSM-markkinaan lisävauhtia ja Nokialle tietenkin kilpailuetua.

Esitettyjen ajatusten pohjalta Nokia isännöi ETSI:n (European Telecommunications Standards Institute) työpajan Helsingissä vuoden 1993 lopulla. Työpajassa Nokian ja muidenkin yritysten keräämät ajatukset ja ehdotukset käsiteltiin, ja niiden pohjalta muodostettiin GSM-järjestelmään vaihe 2.

Tätä tukemaan perustettiin Nokialla GSM Plus -tutkimus­hanke, jonka vastuullisena johtajana pääsin hahmottamaan näköalapaikalta maailman matka­viestinnän tulevaisuutta sekä GSM:n osalta että myös alussa olevan UMTS (Universal Mobile Telecommunications System) työn osalta.

UMTS-hankkeet, kuten EU:n rahoittama FRAMES-hanke, jäsentyivät sittemmin maailmanlaajuiseksi 3G-hankkeeksi. Nokian tiimit tutkimuksessa, standardoinnissa, tuotekehityksessä ja koko prosessissa ohittivat kilpailijansa ja maailmanluokan johtajuus saavutettiin vuosituhannen loppuun mennessä. Ja jo toisen kerran voi sanoa, että loppu onkin sitten historiaa.

Kovin paljon tästä saavutuksesta en voi lukea omaksi ansiokseni, mutta mieltä lämmittävä huomio silti on, että jollain tavalla nykyinen 5G työ noudattaa noita yli 20 vuotta vanhoja käytäntöjä. Työ Nokian tutkimuskeskuksessa 1990-luvulla oli kiehtovaa, visionääristä ja palkitsevaa. Olimme tekemässä parempaa maailmaa, jossa ihmiset kaikkialla voisivat olla helposti yhteydessä toisiinsa.

Työ Nokia matkapuhelimissa huipentui tehtävään, jossa olin vastuussa ensimmäisistä kolmannen sukupolven tuotteiden tuotekehityksestä. Tavallaan tehtävä oli sama kuin ensimmäisen GSM-puhelimen suunnittelun johtaminen, mutta tiimin koko ja budjetti oli yli 20 kertainen, väkeä projektiorganisaatiossa oli pitkälle toista tuhatta. Ja samoinhan tässä kävi nytkin. Tuotteet saatiin toimimaan, mutta niiden viimeistely jäi muiden tehtäväksi.

Aika hahmottaa jotain uutta

Uusi vuosituhat toi mukanaan uudet teknologiat ja uudet ihanteet. Mobiili Internet, tuo kummallinen, kahden systeemin hybridin, oli määrä olla se uuden maailman graalin malja. Ja sellainenhan siitä tulikin.

Mutta tämän asian hahmottaminen ei ollut kovin helppoa maailman mahtavimman tuotantokoneiston sisältä käsin. Tai se oli oikeastaan todella vaikeaa. Tämän näin, mutta en osannut hahmottaa, miten asia olisi pitänyt ratkaista Nokian kohdalla. Päätin jättää yhtiön vuonna 2003.

Tämä ei kuitenkaan toteutunut, vaan päätös liudentui kahden vuoden opintovapaaksi, suuntana Otaniemi. Sinä aikana käytin työstä vapautuneen aikani uusien osaamiskokonaisuuksien oppimiseen. Keskeisiä kysymyksiä olivat Internet-teknologiat ja matematiikka liike­toiminnan tukena, sekä maailman hahmottaminen systeemiälykkyyden avulla.

Opintovapaa edellytti tavoitetta jatkotutkinnosta. Tutkinto itsessään ei ollut minulle tärkeä, uusien asioiden oppiminen oli. Kurssit soljuivat eteenpäin ja tämä aika on jäänyt mieleeni yhtenä parhaana ajanjaksona elämässäni. Kaikki asiat henkilökohtaisesti ajatellen olivat todella hyvin. Ammatillisesti kiinnostavinta oli touhuta sukupolvea nuorempien teekkareiden kanssa niin harjoitustöissä kuin luennoillakin, sekä kuunnella uudella korvalla asioita, joista jo ymmärsin paljon, mutta myös sen, että paljon enemmän olisi vielä ymmärrettävää.

Noin vuoden opiskeltuani sain ehdotuksen Nokialta hakea tehtävään, jossa oli taas jotain uutta hahmotettavaa. Oli tarpeen uudistaa yhtiön standardointi ja siihen liittyvät toiminnot. 

Standardoinnissa rakennetaan ekosysteemiä

Standardointi on metaforan tasolla tutkimuksen myynti­organisaatio. Standardoinnissa kuitenkin vasta rakennetaan ekosysteemiä, missä yhteistyön merkitys on paljon isompi kuin kilpailun. Vähän niin kuin lapsena piti lumituiskun jälkeen aurata luistelurata yhteistyössä, jotta pääsee pelaamaan kiekkoa ja kilpailemaan muiden joukkueiden kanssa. Ja aurattavaa riitti.

Matkaviestiverkot ja verkon laitteet rakentuvat standardoiduista palasista ja viime kädessä tehtävänä oli johtaa globaalia ekosysteemin systeemisuunnittelua yhdessä muiden alan toimijoiden kanssa. Mobiilin Internetin palasia rakenneltiin yli sadassa standardointiorganisaatiossa maailman eri puolilla. Tämän kaiken hahmottaminen uudella tavalla olisi avain siihen, miten koko liiketoiminnan hahmottamisen voisi hoitaa. Näin ajattelin.

Työelämän kannalta tämä oli monessa mielessä toiveiden täyttymys. Ei tarkasti niin kuin olin elämääni hahmottanut lukioikäisenä, mutta lähellä. Olin yksi maailman suurimman matkapuhelinyhtiön teknologia-ekosysteemin vastuullisista johtajista. Tässä työssä pääsin myös täysillä soveltamaan kaikkia uusia oppeja, joita olin kahden vuoden Otaniemi-projektini aikana hankkinut.

Työ oli johtamista minulle sopivalla tavalla. Tiimin ihmiset hoitivat itsenäisesti tehtäviään eri liike­toiminnan osien kanssa ja johtamisen keskeinen haaste oli nähdä asiat toisaalta osiensa summana, riippumattomien hankkeiden portfoliona ja toisaalta summaa suurempana kokonaisuutena.

Aluksi näyttikin siltä, että tunnelin päässä näkyy valoa, mutta tarkemmin katsottuna sieltä näkyikin kaksi valonlähdettä ja ne lähestyivät nopeasti. Niillä oli nimetkin: Apple ja Google. Todellisuus, jota oli ollut vaikea hahmottaa systeemin sisältä, oli materialisoitumassa systeemin ulkopuolelta tulevien haastajien toimesta.

Keskenään taistelevia voimia liike-elämässä on Michael Porterin mukaan viisi. Näistä neljä on sellaisia, joiden kanssa yleensä opitaan elämään, mutta se viides, liiketoiminnan korvaava kilpailija (substititor) on erityisen hankala. Tällainen toimija ei vain tule mukaan kisaan, vaan pelaa kokonaan eri säännöillä. Vähän kuin järven jää olisi sulanut luistelijoiden alta ja peli muuttunut jalkapalloksi.

Tilanne ei ollut yllätys. Mutta yllätys oli se, kuinka vaikeaa on riisua luistimet ja maila ja vaihtaa peliväline kokonaan uudenlaiseksi ja etenkin kuinka strategisesti vaikeaa uusi peli ainakin vanhoille pelaajille oli. Standardoinnissa tämä oli nähtävissä jo varhain, mutta sille ei ollut mitään järkevää tehtävissä, koska uusi peli ei standardoinnista paljon piitannut. Ja tällä kertaa tuloksena olikin sitten historiallinen loppu. Nokia lopulta luopui matkapuhelimista. 

En kuitenkaan halunnut jäädä viimeistelemään tätäkään vaihetta, vaan päätin, että jollain tavalla saatuja käytännön kokemuksia sekä teoreettisia oppeja on hahmotettava muotoon, josta voi olla hyötyä jollekin. Sain sovittua työtehtävän, joka oli varsin lähellä sitä, mitä halusinkin.

Tehtävänä oli hahmottaa toisaalta sitä, mitä matkapuhelinmarkkinalle oli tapahtunut ja toisaalta sitä, miten tätä voisi hyödyntää tulevissa Nokian hankkeissa, kun koko maailma digitalisoituu ja talous pohjautuu yhä isommassa määrin tietoon ja tiedon jalostamiseen. Millaisia olisivat data-ajan ekosysteemit ja 5G?

Palasin siis taas hahmottamaan systeemiä, nyt vain yhä ylemmällä tasolla. Jo DCT1 aikojen systeemisuunnittelussa piti ottaa huomioon liiketoiminnan kaikki alueet, sääntelystä, tutkimuksesta tuotteiden suunnittelusta, ja valmistuksesta aina niiden yhteiskunnallisiin vaikutuksiin asti. Niin nytkin, mittasuhteet vain ovat valtavasti isommat.

Joukkiosta ryhmäksi: Pekingin tiimi Kiinan muurilla.

Teekkarihenkistä Toimintaa

DCT1 aikoihin ja osin sattuman oikusta ystäväni pyysivät minua mukaan Tekniikan Akateemisten (TEK) toimintaan, siis diplomi-insinöörien ammattiliittoon, ryhtymään ehdokkaaksi valtuuston vaaleihin. Olin ollut jäsen opiskeluajoista asti ja koska yhteiskunnalliset kysymykset olivat mielessä työn kautta, sen kummempia miettimisiä lupauduin.

Tästä alkoi uran sivuvirta, jonka kautta olen oppinut ymmärtämään paljon uusia asioita työelämästä, mutta myös laajemmin yhteiskunnan toiminnasta. Tulin valituksi valtuustoon ja saman tien liiton hallitukseen.

TEK oli silloin tavallaan kahden erilaisen ekosysteemin hybridi, vähän kuin mobiili internet, minkä analogian ymmärsin tosin vasta paljon myöhemmin. Perinteinen STS oli saanut rinnalleen haastajan, KALin, ja nämä kaksi oli päätetty sulauttaa yhteen järjestöön. Alun myllerrykset jäivät melko pian taakse ja toiminta TEKissä toi minulle monia mielenkiintoisia tehtäviä, etenkin teknologiavaliokunnan alueella, missä yhteiskunta ja teknologia käyvät toivottavasti hedelmällistä vuoropuhelua.

TEKin kautta pääsin mukaan teknologioita edistävien säätiöiden toimintaan, ensin ihan pikkuisen KAUTE-säätiön tiimoilta, sitten 9 vuodeksi Walter Ahlströmin säätiön hallitukseen. Ja ehkäpä osin näiden vaikutuksesta Nokia Oyj:n hallitus nimitti minut Nokia-säätiön puheenjohtajaksi, ensi kertaa kaudeksi 2012 ja sillä polulla ollaan edelleen. 

Tässä kohtaa on hyvä nostaa esille merkittävä havainto siitä, kuinka tärkeää ja valaisevaa on katsoa asioita eri puolilta. Johtajarooli Nokiassa ei ollut este eikä ongelma katsoa työelämää työntekijän näkökulmasta TEKin tehtävissä, eikä päinvastoin. Ja kolmantena ulottuvuutena säätiöiden tärkeänä tehtävänä on viedä tiedettä eteenpäin puhtaasti ilman kaupallisia intressejä.

TEK ja koko ammattiyhdistystoiminta tulevat teknologian kehityksen näkökulmasta vähintään vuosikymmenen verran jälkijunassa. Se on ymmärrettävääkin. Teknologioiden vaikutukset näkyvät yhteiskunnallisina muutoksina ns. pitkien aaltojen rytmissä.

Sama murros, jonka Nokian matkapuhelimet kokivat 2010 vaiheilla, on vasta alkamassa työurien murroksena tekoälyn ja datatalouden myötä. Tässä murroksessa haastajana ei erityisesti ole ns. halpatyövoima (jos tätä ihmistä halventavaa nimitystä edes pitäisi käyttää), vaan se kokonaan eri tavalla toimiva talous ja yhteiskunta, missä kilpailua käydään ekosysteemien, ei yksittäisten työntekijöiden, ei yritysten tai edes perinteisten kansallisvaltioiden kesken. Ammattiliittojenkin pitää muuttua vastaavasti. Suomelle olisikin eduksi, jos muutoksesta tehtäisiin kivuttomampi kuin paikallaan pysymisestä, kuten Lauri Ihalainen jokin aika sitten viisaasti totesi.

Lopullisesti uran eri haarakkeet, polut ja osin umpi­kujatkin yhdistyvät siihen kysymykseen, että onko syytä edes puhua urapolusta. Näyttää pikemminkin siltä, että elämän kaari muodostuu joukosta silmukoita, tai spiraalin kiemuroita, joiden aikana asiat toisinaan jäsentyvät ja toisinaan vain kietoutuvat toisiinsa.

Yksi merkittävä havainto kuitenkin on siinä, miten tärkeää minun urallani on ollut digitaalisen teknologian kehittyminen datamodeemien vaatimattomasta signaalin­käsittelystä matkapuhelimien tehokkaisiin numeronmurskaimiin ja edelleen tekoälyn syviin korrelaattori­rakenteisiin.

Nämä kaikki noudattavat periaatteessa samoja ajatusmalleja ja rakenteitakin. Kertaluokat ovat kasvaneet niin signaalien määrässä, laadussa kuin koneiden laskentatehoissakin, mutta se ei haittaa asioiden hahmottamista. Jos kerrankin on nähnyt korrelaattorin konvergoituvan ja silmäkuvion avautuvan modeemin vastaanottimessa, se avaa silmät näkemään vastaavien ilmiöiden dynamiikkoja kokoluokasta riippumatta.

Tekoälyn tunnistamat hahmotukset ovat saman asian miljoonakertaista toistamista murto-osassa aikaa. Systeemisuunnittelun peruskysymykset teknologian toimivuudesta ja sen yhteiskuntaa muokkaavista vaikutuksista eivät ole uusia, mutta soveltamisen kysymykset ovat kerta kerralta vaikeampia. Lopulta on vaikeaa erottaa, mikä on koneen ja mikä ihmisen rooli, jos niitä pitkään edes voi pitää erillisinä.

Tätä kaikkea pohtiessa alkaa näyttää siltä, että ei varmastikaan ole syytä puhua urasta, mutta ehkä ei myöskään polusta. Etsimistä ja löytämistä elämä on silti ollut koko ajan. Olisiko kyse siis jostain ura­polustosta, missä sattumalla, osaamisella ja tahdollakin, mutta etenkin muilla samassa aika-avaruuden paikassa kohtaamillani ihmisillä on ollut suuri vaikutus, kullakin omalla tavallaan.

Epilogi

Lopuksi voi mainita, että akateeminen ura päätyi oikealle tolalle, kun lähes kahden vuosikymmenen tavoite täyttyi. Väitöskirja ekosysteemien ihmeellisyyksistä hyväksyttiin vuotta ennen suunnitelmissa olevaa eläkkeelle siirtymistä. Onko tämä sitten uran päätös, vai vain välietappi, sen aika näyttää. Ainakin tuore jatkonimitys Tekniikan Museon säätiön hallitukseen seuraavaksi kahdeksi vuodeksi valaisee aikaan sopivalla tavalla polkua hieman eteenpäin.

Olen syvällisesti kiitollinen siitä, että olen saanut tehdä töitä suurenmoisten ihmisten kanssa ja kaikki onnistumiset ovat tulosta kaikkien näiden ihmisten hienosta työstä ja etenkin hyvin toimineesta yhteistyöstä. Epäonnistumisista saan syyttää yksin itseäni. •

Timo Ali-Vehmas