Perjantaiaamuna 22.5. astuimme M/S Carelia -laivaan Lappeenrannassa, ja matka Saimaan kanavaa pitkin kohti Viipuria alkoi. Kanavan pituus on 43 km, josta Suomen puolella 23 km ja Venäjältä vuokratulla alueella 20 km. Sulkuja on matkan varrella 8. Ilma oli aurinkoinen ja lämmin, joten pystyimme nauttimaan mielenkiintoisesta laivamatkasta kannella. Matka oli laivayhtiön kesän ensimmäinen matka ja meitä varoiteltiin hitaasta palvelusta, mutta hyvin kaikki sujui. Ruokaa ja juomaa saatiin riittävästi.
Viipurin tullimuodollisuuksien jälkeen siirryimme bussilla hotelliin, jossa meitä jo odotti paikallisoppaamme Iina Laitinen. Olimme hiukan myöhässä johtuen tullimuodollisuuksista, mutta suomalaisen matkatoimiston opas luotsasi tottuneesti porukkaa ja saimme nopeasti huoneet. Sitten jo lähdettiin oppaan johdolla Viipurin kävelykierrokselle. Heti havaitsimme Viipurin keskustan siisteyden, jota korostivat kauniisti viheriöivät puut ja pensaat. Ei näkynyt roskia eikä seinäpiirustuksia. Opas kertoi, että Viipurissa on noin 80.000 asukasta, suurin piirtein sama määrä kuin vuonna 1939.
Oli mielenkiintoista nähdä suomalaisten rakentamia rakennuksia, joita on vuosien varrella saatu kunnostettua hyvään kuntoon. Pankkien korttelissa oli vuonna 1916 rakennettu Pohjoismaiden Yhdyspankki ja venetsialaistyylisessä rakennuksessa toimi Sparbanken i Wiborg eli Wiipurin Säästöpankki, jossa nykyisinkin toimii pankki nimeltä Vyborg-Bank. Koulujen korttelissa nähtiin mm Viipurin lyseo, jossa Johannes Virolainen oli aikanaan opiskellut. Viipurin tyttökoulusta sanottiin, että sieltä saan hyvän emännän. Johtui ehkä siitä, että tyttökouluissa oli enemmän kotitaloutta ja käsitöitä.
Vuonna 1913 otettiin käyttöön Viipurin asema. Se oli arkkitehtien Herman Gesellius ja Eliel Saarinen suunnittelema kivinen asema, joka muistutti Helsingin rautatieasemaa. Helsingissä sisäänkäynnin vieressä seisovat taiteilija Emil Wikströmin lyhtyjä kannattavat kivimiehet, Viipurissa portinvartijoina olivat neljä karhua ja kaksi naishahmoa. Vuonna 1941 asema tuhoutui täydellisesti, mutta kivikarhut olivat lujaa tekoa. Toisen karhuista näimme Pietari-Paavalin kirkon edessä olevalla aukiolta suihkukaivon äärellä. Toinen karhu on kuulemma Pantsarlahden leikkipuistossa.
Seuraava kohde oli Viipurin kuuluisa kirjasto. Viipurilainen kauppaneuvos Juha Lallukka ja erityisesti hänen vaimonsa Maria testamenttasivat rahat kirjaston perustamiselle. Alvar Aallon suunnittelema kirjasto valmistui 1935. Kirjasto selvisi sodasta melko vähäisin vaurioin, mutta pääsi neuvostoaikana pahasti rappeutumaan. Nyt kirjasto on upeassa kunnossa. Tarja Halonen oli presidenttinä ollessaan ottanut asian puheeksi Putinin kanssa kun tämä oli kehunut Pietarin rakennusten kunnostustöitä. Rahaa alkoikin tulla Venäjältä ja suuret kunnostustyöt tehtiin vuosina 2011-2013. Kirjaston oppaan johdolla saimme nähdä kunnostustöistä tehdyn esityksen ja tutustua talon eri osastoihin. Talo on upeassa kunnossa ja korjaustöiden laatu on saanut jopa kansainvälisiä palkintoja. Pietarilaiset puuseppämestarit ovat osanneet todella hienosti kunnostaa Aallon suunnittelemat kaarevat puulinjat esimerkiksi kaiteissa ja konserttisalain kaarevassa katossa. Konserttisalissa on erinomainen akustiikka, ja siellä järjestetäänkin paljon konsertteja. Viipurin kirjastossa on lisäksi nykyään maailman isoin valikoima Artekin huonekaluja, kaikki tilattuna remontin yhteydessä Suomesta.
Lallukoiden rahoilla pystytettiin Viipurin kirjaston ohella myös Helsingissä toimiva Lallukoiden taiteilijakoti. Juho Lallukka oli köyhän pientilallisen poika Käkisalmesta. Hän kohosi paimenpojasta vaikutusvaltaiseksi viipurilaiseksi kauppaneuvokseksi ja taidemesenaatiksi. Lallukka oli armoton seuramies ja hänestä on jäänyt paljon tarinoita ja legendoja elämään. ”Mie maksan” ja ”Miun teatteriin” kertoo jo miehestä paljon.
Meillä oli illallinen Pyöreän tornin ravintolassa. Se avattiin 1923 ja oli aikanaan ehkä Suomen kuuluisin ravintola ennen sotia. Ohjelmassa oli kansanmusiikkia ja kansantanssia, johon meidänkin ryhmän osanottajat saivat osallistua. Varsinkin Pekka osoitti soittajan taitojaan. Instrumentteja oli monenlaisia. Oli todella mielenkiintoista päästä käymään kuuluisassa Pyöreän tornin ravintolassa.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen kävelimme Viipurin taidemuseolle. Uno Ullbergin suunnittelema taidemuseorakennus valmistui vuonna 1930. Se on yksi Viipurin merkittävimpiä moderneja julkisia rakennuksia. Museotoiminta kuitenkin loppui 1939 talvisodan vuoksi. Mittavien 2010 valmistuneiden korjauksien jälkeen rakennus suojeltiin, ja se avattiin kesäkuussa yleisölle Pietarin Eremitaasin taidemuseon viidentenä sivutoimipisteenä. Museossa järjestetään vaihtuvia näyttelyitä, koulutusta ja luentoja. Näyttelyt vaihtuvat puolen vuoden välein. Eremitaasissa riittää lainattavaa.
Seuraava kohde oli Viipurin linna, jossa mielenkiintoisin paikka oli vuonna 2006 avattu Suomi-Sali. Se esittelee Viipuria suomalaisena kaupunkina vuosina 1917 – 1944. Näyttelyssä on pyritty tuomaan esille Suomen itsenäisyyden ajan Viipurin ilmapiiriä ja henkeä. Esillä on mm. erilaisia Viipurissa valmistettuja tuotteita, jotka jäivät kaupunkiin suomalaisten lähtiessä sieltä sodan aikana. Tekstit olivat myös suomeksi, mikä helpotti tutustumista. Muualla tekstit olivat venäjäksi.
Tässä vaiheessa jalat tuntuivat jo melko väsyneiltä; oli kävelty koko päivä mukulakivikaduilla ja noustu rappuja ylös ja alas, mutta vielä odotti yksi kohde, Mon Repos -luonnonpuisto. Onneksi sinne siirryttiin bussilla. Puiston päärakennus on huonossa kunnossa, mutta polut, kaarisillat, metsiköt, jylhät kalliot ja merenranta ovat upeita. Kesäviikonloppuisin puiston valloittavat viipurilaiset perheet ja hääparit, jotka saapuvat puistoon kuvattavaksi. Tässä vaiheessa hyvä sää kääntyi sateeksi ja ostimme pienen kioskin sadetakkivaraston tyhjäksi. Osa porukkaa löysi pienen kahvilan, jonka piirakat ja pullat olivat suussa sulavia. Näimme todella paljon kahden päivän aikana, josta kiitokset Merjalle hyvin suunnitellusta ja tiiviistä ohjelmasta ja kiitokset erittäin hyvälle oppaallemme, joka oli koko ajan mukanamme. Ketään ei ryöstetty ja muutamien vuosien takaisesta levottomasta meiningistä torilla ei ollut mitään havaintoa. Kauppatorilla oli ainoastaan koreja, luutia ja villasukkia myyviä kaupustelijoita.
Pieni historiakatsaus Viipurista
Viipurin linnan perusti 1293 Ruotsin valtakunnan valtionhoitaja Tyrgils Knutsson (Torkkeli Knuutinpoika) Svean valtakunnon ”lukoksi” Novgorodia vasten. Tätä vaihetta kutsutaan myös suomalaisessa historiankirjoituksessa ns. ”kolmanneksi ristiretkeksi”, tämä siitä huolimatta, että Karjalassa oltiin tuolloin jo valtaosin omaksuttu kristinusko Novgorodin bysanttilaisen ortodoksisen kristikunnan mukaisesti.
Viipurin linna Tyrgilin, Bo Jonsson Gripen sekä ”Viipurin pamauksesta” kuuluisaksi tulleen Knut Possen ja monien muiden ruotsalaisten linnanherrojen johtamana kävi jatkuvia taisteluja Novgorodia vasten ja hieman myöhemmin myös Moskovaa (Venäjää) vasten, mutta yleensä aina onnistuivat pitämään asemiaan.
Viipurin linnan liepeille kasvoi kuitenkin vuosisatojen myötä varsin iso asutus, jonka pääelinkeino oli kaupankäynti ja sen välitys Itämeren muiden kaupunkien kanssa, lähinnä Hansa -kaupunkien kuten Tallinnan ja Riian kanssa. Tästä seurasi myös, että Viipuriin kehittyi hyvin kansainvälinen asujaimisto. Siellä kaupankäyntiä hallitsivat saksalaiset, hallinnosta vastasivat ruotsalaiset, suomalaiset työvoimasta sekä ylhäisöä edustivat ranskaa puhuvat monet kansalliset ylimykset niin Ruotsista, Venäjältä kuin myös Liivinmaalta ja Baltian saksalaisilta seuduilta.
Viipuri sai Ruotsilta kaupunkioikeudet vasta niinkin myöhään kuin 1403, ennen tätä oli nykyisen Suomen alueelle jo perustettu kolme keskiaikaista kaupunkia Turku, Ulvila ja Porvoo. Viipurin kaupungiksi tulon jälkeen asujaimiston ympärille rakennutti Ruotsin valtaneuvos Erik Axelsson Tott vahvan puolustusmuurin. Tästä muurista ei ole nykyään paljoa muuta jäljellä kuin ns. Pyöreä Torni, minkä arvokkaassa ympäristössä kävimme myös nyt MAL-ekskursion myötä iltaa viettämässä!
Yhteenvetona voimme siis todeta, että Viipurin yli 700 vuotiaisen kunniakkaan ja monikansallisen historiansa aikana se on ollut ruotsalainen kaupunki noin 400 vuotta (1300-1700), venäläinen kaupunki noin 200 vuotta (1700-1900) ja itsenäisen Suomen kaupunkina vain hieman yli 20 vuotta! Toki on syytä huomioida, että Viipuri oli myös Suomen Suurruhtinaskunnan osana lisäksi reilun 100 vuoden ajan (1809-1917).
Eli, tällä tapaan laskien saamme Viipurin ”suomalaisuudeksi” noin 130 vuotta.
Sinikka Magnusson