Minkä ihmeen takia kaveri, joka koulussa pikemminkin vältteli liikuntatunteja kuin aktiivisesti niihin osallistui, myöhemmin ryhtyy juoksemaan maratoneja? Eipä tuohon kysymykseen liene yhtä oikeaa vastausta, elämä vain vei.
Päätin, kun neljäkymmentä ikävuotta lähestyi, että ilmoittaudun Helsingin maratonille. Päätin myös, etten puhu asiasta kenellekään. Olin toki siihen aikaan tehnyt lyhyehköjä hölkkälenkkejä, joten ei muuta kuin niitä pidentämään. Niinpä vakiolenkiksi muodostui tuollainen 17 km pätkä. Alun tuskan ja kipujen jälkeen se alkoi sujua melko mukavasti ja hommasta alkoi jopa nauttimaan. Vuoden 1990 kesällä sitten tuli kirje Helsingin City Maratonilta. Töistä tullessani vaimo ihmetteli, miksi olen heiltä kirjeen saanut. Vastatessani, että olen ilmoittautunut juoksuun, hän katsoi minua pitkään ja totesi ”hullu”. Siinäkin asiassa hän oli oikeassa.
Tuona elokuisena päivänä aurinko paistoi ja oli aika lämmin. Tein asian tiimoilta kaikki mahdolliset virheet. Vedin edellisenä päivänä kovan lenkin, jotta olisin kovassa kunnossa. Vältin syömistä, jotta maha olisi tyhjä enkä juonut alkupään juottoasemilla, koska ei janottanut. Kaikesta huolimatta läpi tultiin aikaan 4,2xx.
Seuraavana maanantaina kipeine jalkoineni töihin taaperrettuani kerroin työkavereilleni, Fazer Keksin johtoryhmälle tekoseni. Porukka ilmoitti, että ensi vuonna juostaan koko porukka kevään Tukholman Maraton. Niinpä se sitten tehtiin koko neljän hengen joukolla.
Muiden luopuessa muutaman juoksun jälkeen homma osaltani vain jatkui vuosi toisensa perään kolmenkymmenen vuoden ja yli sadan juoksun ajan. Harjoituskilometrejä tuli kasaan sen verran, että ne riittäisivät reippaasti maapallon kiertämiseen.
Mitä sitten olen saanut tästä kaikesta? Itse juoksu noudattelee aina suunnilleen samaa kaavaa: Ennen lähtöä jännittää, sitten menee mukavasti tuonne 30 km päälle ja sen jälkeen taistellaan väsymystä vastaan ja lasketaan jäljellä olevia kilometrejä ja maaliin päästyä tunne on upea. Siis juoksu on juoksu mutta muuten olen hommasta saanut paljon; monta ikimuistoista hetkeä, uusia ystäviä ja nähnyt paikkoja, joihin ei muuten olisi tullut mentyä.
Vaikea sanoa mikä olisi mieleenpainuvin tapahtuma. Jokaisella tapahtumalla on oma profiilinsa.
Bostonin juoksu, maailman vanhin yhtäjaksoisesti juostu maraton, on ehkäpä sen legendaarisuuden vuoksi painunut syvälle muistoihin. Juoksu on juostu joka vuosi sitten vuodesta 1897. Koronan vuoksi 2020 kuitenkin jouduttiin hoitamaan virtuaalisena. Ilmoittautuneet saattoivat juosta kuka missäkin vaaditun matkan omatoimisesti ja ilmoittaa ajan järjestäjille. Saa nähdä miten tämä tulkitaan. Tuliko ensimmäinen välivuosi?
Alkuperäinen maraton juostiin Maratonin kylästä Ateenan vanhalle ensimmäisten nykyaikaisten Olympialaisten stadionille. Stadionilla juostu kierros ennen maalia oli sykähdyttävä.
Medoc viinimaraton Ranskassa. Se on karnevaali, joka on rakennettu juoksun ympärille. Edellisenä iltana on katetuissa pöydissä kolmen ruokalajin illallinen paikallisten viinien kera. Normaalisti edellisenä iltana tarjotaan makaronia pahvilautaselta jossain teltassa tai urheiluhallissa. Juoksun reitti kulkee paikallisten viinitilojen läpi ja isännät tarjoilevat linnojensa pihoilla maistiaisia tuotteistaan. Näitä pisteitä on reitin varrella tuon tuostakin. Tarjolla on myös pihviä, ostereita ym. ja loppumatkasta voi nauttia jälkiruuaksi jäätelöä. Ennen maalia on vielä piste, jossa voi kammata ja peilata itsensä maaliintulokuosiin. Illalla vietetään vielä riemukkaat juhlat, jossa ensiluokan artistit esiintyvät ja syödään ja juodaan hyvin. Seuraavana päivänä on vielä palautumiskävely viinitilojen läpi niiden antimia maistellen. Tämän maratonin sloganina on ”maailman pisin maraton” ja tunnuskuvana viinipullo kädessä hoiperteleva juoksija.
Euroopan vanhin maraton juostaan Slovakian Kosicessa. Se on juostu joka vuosi, myös 2020, vuodesta 1924 alkaen. Tuo pienehkö viehättävä kaupunki on näkemisen arvoinen.
Suomen vanhin yhtäjaksoisesti juostu maraton on puolestaan Seinäjoella juostava Seinämaraton. Tänä vuonna se juostiin 48 kerran.
Eräs erikoisuus on Loviisan maraton. Se on vapaaehtoisten järjestämä tapahtuma, jossa muutama vuosi sitten, siellä juostessani, oli alle kymmenen juoksijaa. Siinä olisi eksotiikkaa henkilöille, jotka kiertävät massatapahtumia. Iso hatunnosto järjestäjille.
Tokio puolestaan jäi mieleen kylmänä, sateisena ja tuulisena juoksuna. Illalla oli sitten hieno juhlatapahtuma, jossa esiteltiin perinteisiä japanilaisia teemoja. Paikalla oli musiikkia, sumopainijoita, sokeritöiden tekijöitä ym.
Chicago puolestaan oli lorun loppu ja siten mieleenpainuva.
Ainahan tällaisen rupeaman aikana tapahtuu kommelluksia. Krakova jäi mieleen sellaisena. Suunnitelma oli seuraava: Juostaan hieman alle neljään tuntiin, käydään suihkussa ja sitten välittömästi rautatieasemalle ja junalla Varsovaan ja lento takaisin kotiin. Jostain syystä sekä minä että juoksukaverini luulimme, että meillä on vielä tunnin verran aikaa. Kun rauhallisen ruokailun jälkeen menimme rautatieasemalle, totesimme junan menneen tunti sitten. Mikä eteen? Jäämmekö Krakovaan vai yritämmekö taksilla Varsovaan?
Eipä muuta kuin taksiasemalle kysymään kuinka kauan 300 km matka taksilla kestää. Tilanne oli siinä ja siinä, joten kannattaa yrittää. Kohdallemme sattui kovasti rauhallinen kuljettaja. Tämä tietenkin raastoi hermojamme. Matkalla jouduimme vielä tankkaamaan ja lentoasema-alueelle saavuttaessa hän kaarsi ensin rahtiterminaalille. Kiilasimme luonnollisesti turvatarkastuksessa kaikkien ohi. Virkailija pisti meidät vielä takaisin ottamaan kengät jalasta ja tulemaan uudestaan metallinilmaisimen läpi. Niinpä juoksimme jäykin jaloin sukkasillaan terminaalin läpi portille, jossa kone vielä oli. Kun pääsimme koneeseen, se lähti välittömästi. Lentoemäntä totesi, että odotimme teitä. Olimme nimittäin matkalta yrittäneet epätoivoisesti viestittää, että tulossa ollaan.
Nyt voi todeta olevansa niiden noin kolmensadan sata maratonia juosseen suomalaisen joukossa sekä runsaan kymmenen joukossa, jotka ovat juosseet kuuden suuren juoksun (New York, Boston, Chicago, Lontoo, Berliini, Tokio) muodostaman ryppään tapahtumat.
Selatessani vaimoni minulle, suurella vaivalla, syntymäpäivälahjaksi tekemää kuvakirjaa näistä matkoista tulee melkein tippa silmään. Ehkäpä sitä on huonompiakin harrastuksia. •
Kari Oksanen