Jälkikäteen on näkevinään, että työura on ollut loogista etenemistä osaamisen ja kokemuksen kasvun myötä. Näin minullakin, mutta ei totisesti suoraviivaisesti. Julkaisussani Tietoyhteiskunnan lyhyt historia (SITRA 1999) totean tietoyhteiskunnan edistyneen tangon askelin: kaksi eteen ja yksi taakse. Niin on minullekin käynyt, vaikka olenkin huono tanssimaan. Sattumallakin on iso osuus siinä, millaisia tehtäviä on tullut vastaan. Välillä on menty ylöspäin, välillä laskeuduttu alemmas.
Mallien parissa jo opinnoista alkaen
Noin puolet työelämästäni olen ollut yleisissä hommissa, esimerkiksi tekemässä tutkimusta tai jotakin kansallista strategiaa. Toinen puoli on ollut täsmällistä ammattityötä etenkin laadun mittaamisen ja turvallisuuden parissa. Puolet olen ollut julkishallinnon ja järjestöjen tehtävissä, toisen puolen yrittäjänä. Olen elämäntapayrittäjä vapaana organisaatioiden rajoituksista tai pomojen vaatimuksista. Olen miettinyt, että tässä vaikutti lapsuuteni pienviljelijäperheessä, jossa olimme itsenäisiä mutta myös köyhiä. Tosiasiassa olimme sidottuja menneisyyteen ilman uskottavaa ja tavoiteltavaa näkymää tulevaisuuteen. Siitä piti päästä pois siisteihin sisähommiin.
Lukioaika oli tärkeä, kun silloin piti jo suunnilleen tietää mitä haluaisin ja tekisin. Matematiikka oli selkein vahvuuteni, eli sen piti olla jotenkin osa opintoja ja työtä. Tekniikka kiinnosti, mutta en halunnut rajautua tai erikoistua mihinkään yhteen alaan. Tuotantotalouden linja TKK:lla vaikutti lupaavalta. Sinne pyrin ja pääsin tietämättä juuri mitään opintojen sisällöstä. Meitä oli 20 opintojen aloittajaa vuonna 1971. Varsin pian jakaannuimme muutamaan ryhmään. Itse kuuluin opinnot tosissaan ottaviin, olinhan tottunut aikataulutettuun työntekoon jo kotona.
Osa kursseista oli turhan kevyitä. Matematiikassa pystyin menemään syvemmälle, samoin tietotekniikassa. Ne valikoituivatkin ammattiaineikseni, täydentyen myöhemmin systeemiteorialla lisensiaattivaiheessa. Ikinä en ole katunut näitä valintojani. Ne antoivat ajattelun välineitä, vaikka en olekaan työskennellyt kaavojen parissa. Jotenkin sitä pystyy hahmottamaan yhteiskuntaakin paremmin ja ainakin täsmällisemmin, kun ajattelee sitä osittaisdifferentiaaliyhtälöiden avulla!
Pääosan työelämästäni käytin erilaisten (ennuste/arviointi) mallien ja menetelmien kehittelyyn ja käyttämiseen. Olin muutaman kerran oikeassa paikassa, ja sain siten riittävän haastavia tehtäviä. 1970-luvulla olin useissa pitkän aikavälin ennustamisprojekteissa Taloudellisessa suunnittelukeskuksessa (TASKU) teknisenä asiantuntijana ohjelmoimassa laskentamalleja. Tätä työtä tein assistentin vakanssilla TKK:n tietojenkäsittelyopin laitoksella. Tein varantolaskelmia, kuten väestön, asuntokannan ja autokannan kehitysennusteita muutaman vuosikymmenen päähän. Tällöin rupesimme käyttämään ns. skenaariomenetelmää eli laadimme vaihtoehtoisia, eri oletuksiin perustuvia kehityskulkuja.
Sain ensimmäisen kotitietokoneen 1986. Tytär halusi opetella ja oppikin!
Ensi askelia tietoyhteiskunnan kehittäjänä
Opiskeluaikanani olin ollut laatimassa lukiolaisille tarkoitettua tekniikan alojen ammatinvalinnan opasta. Olin ainakin otsikkotasolla tietoinen tekniikan alojen korkeakouluopinnoista. Olin ollut pitäjälehden Vaarojen Sanomat kesätoimittajana vuonna 1971 ja oppinut tuottamaan tekstiä ilman pitkää muhimisaikaa. Sikäli olin – omastakin mielestäni – sopiva valinta Teknologiakomitean pääsihteeriksi vuonna 1979. Siinä riitti kunnianhimoa ja vuorta kiivettäväksi nuorelle miehelle! Julkaisimme päämietinnön ja jaostomietintöjä yhteensä yli 1600 sivua, melkoinen työmäärä sen ajan kirjoituskonetekniikalla. Matematiikkaa tarvittiin etenkin automaation ja tietotekniikan työllisyysvaikutusten laskentaan senaikuisten tilastojen pohjalta.
Laskin myös tietotyötä tekevien määrän kaikista työllisistä, muistaakseni 25 % vuonna 1975 ja 30 % vuonna 1980. Tietotyön kasvu oli siis nopeaa, samaten kuin automaation aiheuttama työpaikkojen katoaminen. Eniten työpaikkoja katosi pankkialalta 1980-luvulla. Nykytilanne on noin 75 % tietotyötä tekeviä kaikista. Teknologiakomitea oli hyvä esimerkki uusien mahdollisuuksien avautumisesta nuorelle suurten ikäluokkien edustajalle, töitä tuli samaa tahtia kuin hyvinvointiyhteiskunta kehittyi.
Takaisin tekniikan pariin
Opintojeni ensimmäisenä kurssina vuonna 1971 oli Basic. Se olikin minulle tärkeä, kun en ollut sitä ennen ollut tietokoneiden kanssa tekemisissä. Opinnoissa pääsin syventymään lisää. Niinpä oli luontevaa siirtyä VTT:n palvelukseen muutamaksi vuodeksi. Teki mieli laskeutua yläilmoista konkretian pariin. Huomaan, että olen tehnyt myöhemminkin samanlaista hissiliikettä yleisiin aihepiireihin ja sitten takaisin hyvinkin tarkkoihin ammattitöihin.
Olin VTT:n atk-palvelujen graafisen atk:n ja CAD/CAM-aihepiirin pomona. Oli tosi mielenkiintoista! Jännittävin toimeksianto oli osakekirjojen turvapainatuskuvioiden digitalisointi. Ne tehtiin aiemmin kaiverruskoneella Suomen Pankissa. Turvapainatuskuvion teko tietokoneella osoittautui ylivoimaiseksi, niinpä jouduimme tekemään niitä urakalla. Mieleen muistuu yhden metsäyhtiön osakekirjan himmeänä taustakuviona ollut kuusipuu. Oli siinä miettimistä, mikähän on kuusen matemaattinen yhtälö… En kerro vieläkään, oli sen verran järeät salassapitopykälät.
Mielenkiintoisena sivupolkuna olin kymmenisen vuotta yhdyskuntasuunnittelun sivutoimisena erikoisopettajana 1980-luvulla, aihepiirinä matemaattiset menetelmät ja tulevaisuudentutkimus. Opin, että eri ammattialojen välillä on enemmän yhteistä kuin erityistä. Olin mukana useiden Asuntomessujen taustatöissä. Sain aikaan kollegojen kanssa menetelmän ja mallin asuinalueiden laatutason arviointiin. Se perustui professori Saatyn kehittämään AHP-menetelmään, joka on yksi konkreettisista tavoista yhdistää monitavoitteista päätöksentekoa ja sumeiden joukkojen teoriaa.
Tuotantotaloudessa olennaista on yhdistää tehokkuusajattelu ja valittu tekniikan ala. Minulla tekniikan alana on aina ollut ohjelmistotuotanto. Muutaman vuoden VTT-jakson jälkeen halusinkin erikoistua tähän lisää. Aluksi tein erilaisia määrittelykeikkoja Oy Dava Ab:n konsultoinnin vetäjänä. Menetelmäharrastukseni johti siihen, että rupesin kehittelemään Matti Kajeen kanssa laajojen järjestelmien kuvaustapoja, etenkin ns. DAJE-matriisia. Kun sen yhdisti Kari Saaren-Seppälän kehittämään seinätekniikkaan, niin syntyi aihio nykyisin niin suositusta ketterästä kehitystavasta. Projektiryhmä sai oman työtilan, jonka seinillä pidettiin yllä lapuista ja villalangasta koottuja kuvauksia. Ketterän kehityksen ja protoilun perusajatukset toteutuivat jotenkin.
Ensi askeleet yrittäjänä
Koitti aika koettaa omia kykyjä yrittäjänä. Erikoistumisalakseni tuli ohjelmistoprojektien etukäteisarviointi, ns. estimointi. Oli menty lähes järjestään pieleen, projektit myöhästyivät reilusti ja kustannukset karkasivat. Yritysjohdossa tälle ei oikein mahdettu mitään, vaikutti ikuisuusongelmalta. Koetin hakea ratkaisua ottamalla käyttöön toimintopistelaskennan eli ohjelmiston loogisen koon mitan. Kun sen avulla kerättiin kokemustietoa toteutuneista projekteista, saatiin myös uusille projekteille kalibroitu ennustepohja.
Tavoitteena oli ennustaa ainakin tarvittava työmäärä ja realistinen aikataulu, joskus myös projektin riskit. Lisäapuna oli erilaisia työmäärää ennustavia malleja. Arvioiden tarkkuus oli eniten kiinni määrittelyjen hyvyydestä, eli se oli jo tuolloin ongelma. Tein tällaisia estimointikeikkoja toistasataa 1980-luvun loppupuolella. Kovasti oli opettavaista, tuolloin opin IT-alan moninaisuutta sekä teknisenä alana että organisaatioiden liiketoiminnan osana.
Kuusi vuotta Tiekessä
Oli aika astua urahissiin. Toimin Tietotekniikan kehittämiskeskus ry:n toiminnanjohtajana kuusi vuotta, juuri synkimmän laman aikaan 1990-luvun alussa. Oli siinä tekemistä, että sai rahoituksen raavittua kasaan. Kokemus liike-elämästä auttoi sen verran, että ymmärsimme palvelujen monistamisen tarpeen. Piti tehdä helposti käyttöönotettavaa ja massakäyttöön soveltuvaa.
Tärkeimmäksi tuli Tietokoneen ajokortti, varsinainen hitti! Reilusti yli sata koulutusorganisaatiota halusi ottaa sen käyttöön. Kehitimme siihen verkossa toimivan tentin. Myöhemmin ajokortti monistui ja jakaantui moneksi. Tieke sai tehtäväkseen tietoyhteiskuntastrategian teon, ja siitä syntyi lukuisia projekteja eri puolilla Suomea. Sen projektipäällikkyys pisti tiukalle!
Tieke tarjosi mahdollisuuksia tehdä jotakin myös IT-projektien paremman onnistumisen puolesta. Kokosimme porukalla noin 15 yrityksen ryhmän, jotka sitoutuivat keräämään kokemustietoa omien IT-projektiensa työmääristä ja aikatauluista. Syntyi LATURI (laatu, tuottavuus, riskit), tietokanta IT-projektien toteutumista. Se on hyvissä voimissa edelleen osana FISMA ry:n toimintaa ja kokemusten vaihtoa.
Monella mantereella sain käydä standardointireissuillani. Tässä Suomen delegaatio Montrealin kokouksessa 2013.
Laadun pariin ja yrittäjäksi
Itse siirryin pikkuhiljaa laadun arvioinnin puolelle. Olin kokenut, että pelkkä projektitaso ei selitä tehokkuuden ja onnistumisen suurta vaihtelua. Vaikka olisi kuinka hyvä projekti, olosuhteet ja ulkoiset tekijät vaikuttavat usein tehokkuutta huonontavasti. Jo opintojen aikaan ja erityisesti osana systeemiajattelua olin perehtynyt prosessijohtamiseen. Nyt tuli aika koettaa konkretisoida sitä IT-alalla. Samaan aikaan 1990-luvun alkupuolella syntyi kova kiinnostus ISO9001-sertifiointiin. Kun vielä IT-alan standardoinnissakin rupesi tapahtumaan edistystä elinkaarimallien ja prosessiarvioinnin puolella, ainekset alkoivat olla kasassa. Osaltani alkoi prosessien arvioinnin aika.
ISO/IEC:n piirissä ruvettiin kehittämään ns. SPICE-standardia. Se on menetelmä ja asteikko yksittäisten prosessien hyvyyden mittaamiseen. Täsmällisemmäksi aiheeksi valikoitui prosessin kyvykkyys, eli sen ominaisuus ja varmuus päästä haluttuihin tavoitteisiin. Asteikosta tuli viisiportainen: kyvykkyystasot 1 – 5 ja vielä sen alapuolella nollataso. Tästä tuli minulle työelämän loppuajan perusmarkkina, tein reilut 200 SPICE-arviointia. Yhdysvalloissa oli kehitetty vastaava CMM/CMMI-malli organisaatioiden kypsyyden arviointiin, ja kerkesin tekemään näitäkin arviointeja reilut 50 kappaletta. Näitä täydensi lähes sata ISO9001-arviointikeikkaa, joten voin sanoa, että IT-ala tuli tutuksi!
Taas teki mieli astua urahissiin ja laskeutua konkretian pariin. 2000-luvun alkupuolella pääsin mukaan ydinturvallisuuden kansalliseen turvallisuusohjelmaan SAFIR. Se on jatkunut parikymmentä vuotta nelivuotisina jaksoina. Olin mukana turvallisuuskriittisten järjestelmien ohjelmisto-osuuksien arviointimenetelmien kehittäjänä. Se perustui pääosin SPICE-standardiin ja tuloksena onkin Nuclear SPICE-menetelmä. Tavoitteena on nähdä ja vakuuttua jo järjestelmän kehittämisvaiheessa, että siitä tulee turvallinen ja se voidaan ottaa käyttöön riskittömästi. Toki on otettava huomioon monia asioita, kuten vaadittava turvallisuustaso, ydinteknisten standardien täyttyminen jne. Luotettavuus on matemaattisesti ja formaalisti määritelty laatuominaisuus, joten jo nuorena opitulle oli taas käyttöä!
Työuran varrella oli paljon tilanteita, jossa olen mukana poseeraamassa. Tässä Thaimaan varapääministerin seurueessa vuonna 2006 ISO-kokouksessa.
Pitkään standardointitöissäkin
Viimeiset 30 vuotta olen ollut aktiivisesti mukana ohjelmistoalan standardoinnissa. Sittemmin se on laajentunut myös järjestelmiin, ”System and software engineering”. Standardointityö on antanut paljon uusia näkemyksiä ja kasvattanut kollegaverkostoa. Suurin osa meistä on vapaaehtoisia ammattilaisia eri maista, kannustimena saada aikaan yhteistä hyvää.
Olemme puhuneet kollegojen kesken, että standardi on eräänlainen yhteiskunnan muisti. Siihen kertyy pikkuhiljaa kaikki se yleinen kokemustieto, jota laadukkaiden järjestelmien kehittämiseksi tarvitaan. Standardointityö on myös hyvin ajan hermolla, esimerkkinä työn alla oleva koronakriisiin tarkoitettujen IT-järjestelmien laatuohjeistus. Kannattaa katsoa mitä standardeissa on sanottu esimerkiksi ohjelmiston laadusta, kaikkea ei kannata yrittää keksiä itse.
Huomaan olevani järjestöihminen. Työelämän aikana olen osallistunut Systeemityöyhdistys Sytyke ry:n toimintaan, myös sen puheenjohtajana 1980-luvun lopussa. Vielä nykyäänkin toimin FiSMA ry:n Senior Advisorina, koettaen edistää IT-alan ja erityisesti ohjelmistotuotannon laatua. Vapaa-aikaani olen käyttänyt paljon asuinalueeni Lounais-Espoon Omakotiyhdistyksen LEOKY ry:n toimintaan. Se on auttanut minua kotiutumaan Nöykkiöön ja tuntemaan Espoon toiseksi kotiseudukseni Pohjois-Karjalan lisäksi. •
Risto Nevalainen