Janne Koivukoski väitteli säteilyvalvontajärjestelmän
kehittämisestä Tshernobylin onnettomuuden vuosipäivänä.
Ensimmäisen kosketuksen säteilyvalvontajärjestelmään sain ollessani varusmiespalveluksessa Kuuskajaskarin linnakkeella vuonna 1964. Siellä vartiovuorossa olevan sotilaan tuli vartiovuoronsa aikana lukea geigermittarin lukema ja kirjata se vihkoon. Säteilyn yksikkönä oli npm eli napsua per minuutti. Samanlaisia mittauksia tehtiin muissakin varuskunnissa, ja muissakin paikoissa, esim. paloasemilla, joten käytössä oli jo silloin melko kattava säteilyvalvontaverkko.
1980-luvulle tultaessa useilla viranomaisilla oli säteilyvalvontaverkkoja. Näistä laajin oli Sisäasiainministeriöllä.
Paineita säteilyvalvontajärjestelmän kehittämiseen ovat tuoneet erilaiset radioaktiivisiin aineisiin liittyvät maailmanlaajuiset tapahtumat, esimerkiksi ydinasekokeet, joiden seurauksena maahamme kulkeutui tai olisi voinut kulkeutua radioaktiivisia aineita. Näistä tapahtumista merkittävin on ollut vuonna 1986 Tshernobylissä tapahtunut ydinvoimalaonnettomuus.
Säteilyvalvontajärjestelmän kehittymisestä on nyt tehty väitöskirjana julkaistu tutkimus.
Janne Koivukoski väitteli 26. huhtikuuta Itä-Suomen yliopistossa. Väitöskirjan aiheena oli ”Tshernobylin onnettomuus säteilyvalvontajärjestelmän kehittämisen käännekohtana – Säteilyvalvonta ennen ja jälkeen Tshernobylin”. Väitöstilaisuus oli sopivasti Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vuosipäivänä.
Koivukosken väitöstutkimuksessa kuvataan säteilyvalvonnan kehityshistoria 50-luvun ydinasekokeista nykypäivään. Näistä erityisesti Tshernobylin onnettomuus aiheutti säteilyvalvonnalle, tiedottamiselle, tilannekuvatoiminnalle sekä tietojenkäsittelylle uusia vaatimuksia, ja edellytti valvontaverkon uusimista.
Säteilytilanteen havaitsemiseen, viranomaisten hälyttämiseen sekä väestön varoittamiseen suojautumistoimia varten tarvitaan reaaliaikaista mittaustietoa säteilystä ja säätiedoista. Myöskin suojaustoimista päättämiseen ja väestölle tiedottamiseen tarvittava tilannekuva ja ennusteet tilanteen kehittymisestä on muodostettava nopeasti.
Väestön suojaamiseen tarkoitetun säteilyvalvontajärjestelmän yli 60-vuotisen toimintahistorian aikana tapahtuneet muutokset uhkakuvassa ja mittaus- ja tiedonsiirtotekniikassa ovat vaatineet järjestelmän jatkuvaa päivittämistä.
Koivukosken väitöstutkimus selvittää säteilytapahtumien, ja erityisesti Tshernobylin onnettomuuden vaikutuksia Suomen säteilyvalvontajärjestelmän kehittämiseen.
Tutkimuksen yhteenveto sisältää kattavan kuvauksen väestöä uhanneista säteilytapahtumista 50-luvun maanpäällisistä ydinasekokeista vuoden 2011 tsunamin aiheuttamaan Fukushiman voimalaitoksien tuhoutumiseen saakka. Yhteenveto selvittää perinpohjaisesti säteilyvalvontajärjestelmän teknistä ja organisatorista kehittämistä ja sisältää analyysin tulosten perusteella havaituista kehittämistarpeista.
Väitöksen päähypoteesi oli, että säteilytapahtumat, erityisesti Tshernobylin ydinvoimalaitosonnettomuus, ovat ohjanneet säteilyvalvontajärjestelmän kehittämistä.
Toisena hypoteesina oli se, että ulkoisen säteilyn mittauksella on mahdollista muodostaa väestön suojaamiseen tarvittava tilannekuva päätöksentekoa varten.
Väitöskirja koostuu viidestä osajulkaisusta sekä yhteenveto-osiosta. Yhteenveto-osiossa väitöskirjassa tehty tutkimus kytketään laajempaan säteilyvalvontajärjestelmän kehitysprosessiin.
Osajulkaisujen perusteella on nähtävissä säteilytapahtumien, erityisesti Tshernobylin onnettomuuden, vaikutus säteilyvalvontajärjestelmän kehitykseen. Lisäksi tutkimuksen tuloksista on pääteltävissä, että eri toimijoiden (viranomaiset, yritykset ja yhteisöt) hyvä yhteistoiminta mahdollisti säteilymittaustietojen hyödyntämisen tilannekuvan muodostamisessa sekä päätöksenteossa. •
Kirjoitus perustuu Itä-Suomen yliopiston väitöksestä laatimaan tiedotteeseen sekä väitöskirjan tiivistelmään.
Väitöskirja
https://erepo.uef.fi/handle/123456789/24853
Martti Annanmäki