Carlo Rovelli: Valkoiset aukot
Miten hypoteettisista suhteellisuusteorian yhtälöiden ratkaisuista riittää aihetta kokonaiseen kirjaan? Italialaiselta teoreettiselta fyysikolta Carlo Rovellilta se onnistui. Hänen uusimman kirjansa aiheena ovat valkoiset aukot. Opus ei tosin ole kovin pitkä, mutta pieneen pakettiin on ahdettu paljon asiaa.
Rovelli kirjoittaa lyhyitä ja helppotajuisia teoksia. Hänen aikaisemmat teoksensa Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta ja Ajan luonne nousivat bestsellereiksi. Valkoiset aukot on yhtä mukaansatempaavaa luettavaa. Tuukka Perhoniemen suomennos säilyttää Rovellin käyttämän kielen ja kerronnan vivahteikkaan sävyn.
Mitä sitten ovat valkoiset aukot? Ne ovat silkkaa spekulaatiota. Toisin kuin mustista aukoista, ei valkoisista aukoista ole tähtitieteellisiä havaintoja. Kuitenkin ne ovat hyvin samankaltainen ratkaisu Einsteinin kenttäyhtälöihin kuin mustat aukotkin. Itse asiassa sama ratkaisu, jos vain kääntää ajan suunnan.
Mustasta aukosta mikään ei pääse ulos, ja valkoisellakin aukolla on yksisuuntainen kulkusuunta. Sen tapahtumahorisontti on mahdollista ylittää vain jos kulkee sisältä ulos. Avaruuteen ja kappaleisiin ulkopuolellaan valkoinen aukko vaikuttaa samalla tavalla kuin mikä tahansa massallinen kappale. Tapahtumahorisontin läpi et vaan voi pudota.
Kirja kertoo oikeastaan tarinan Carlo Rovellin ja Hal Haggardin yhteistyöstä. Se kuvailee sitä, kuinka tiedettä tehdään – ennen kaikkea tieteentekijän tuntemaa epävarmuutta puuhastellessaan teoreettisten rakennelmien kanssa.
Rovelli kertoo, että fyysikko Paul Dirac ei uskaltanut käyttää kehittämäänsä yhtälöä atomin spektrin ratkaisemiseen kuin vain ensimmäisen kertaluokan approksimaatiossa. Koska Diracia pelotti, että tarkemmat laskut osoittaisivat hänen olleen väärässä, jätti hän ne muille tutkijoille. Saman epävarmuuden kuulee Rovellin äänessä hänen kertoessaan omasta tutkimuksestaan.
Rovelli tunnetaan silmukkakvanttipainovoiman kehittäjänä. Silmukkakvanttipainovoima on säieteorian kilpailija, joka pyrkii sovittamaan yhteen kvanttimekaniikan ja yleisen suhteellisuusteorian. Näitä työkaluja Carlo ja Hal käyttivät esittäessään, että musta aukko voisi muuttua tunneloitumalla valkoiseksi aukoksi.
Kirjassa liikutaan siis kovin spekulatiivisissa vesissä. Onko tarpeen kirjoittaa teoksia tällaisista aiheista, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa? Ihan havainnoiden tukemasta fysiikastakin löytyisi paljon mielenkiintoista kerrottavaa. Toisaalta juuri spekulaatio imaisi minutkin lukemaan Rovellin kirjaa. Siinä sivussa sitten opin yhtä ja toista muustakin kuin vain valkoisista aukoista.
Rovellin tekstissä on monta tasoa. Toisaalta se kertoo yhdestä tietystä tutkimustuloksesta. Samalla se kertoo paljon asiaa läheltä liippaavista aiheista kuten mustista aukoista, ajan suunnasta, tai tieteen kehityksestä. Rovelli mahduttaa mukaan myös eräänlaista metatekstiä, jossa kommentoi omaa kirjoitustaan. Lisäksi mukaan on otettu lukuisia viittauksia Dante Alighierin Jumalaiseen näytelmään.
Kolmiosaisessa kertomuksessa Dante kulkee läpi Helvetin ja Kiirastulen saapuakseen lopulta taivaalliseen Paratiisiin. Myös Rovellin kirjassa on kolme osaa, ja matkaoppaana toimivat fysiikan teoriat. Matka alkaa sukelluksella mustan aukon infernoon.
Rovelli yrittää miellyttää kahta erilaista lukijakuntaa. Niille, jotka eivät tiedä mitään fysiikasta, kirja pyrkii välittämään tieteellisen tutkimuksen kiehtovuuden. Niille, jotka jo paljon tietävät, tarjolla on uusia näkökulmia. Luulin tietäväni mustista aukoista paljonkin, mutta Rovelli onnistuu esittämään asiat uudenlaisesta vinkkelistä.
Tieteen historiasta kiinnostuneena pidin myös siitä, kuinka Rovelli pyrki esittämään asiat historiallisessa kontekstissaan. Kirjassa tapasinkin henkilöitä, jotka eivät olleet minulle aiemmin tuttuja, kuten radioastronomian pioneerin Karl Janskyn tai mustien aukkojen tapahtumahorisontteja tutkineen David Finkelsteinin.
Oli maailmankaikkeudessa valkoisia aukkoja tai ei, niin Rovellin opus on silti mielenkiintoista luettavaa. Se tarjoaa monia oivalluksia ja ajatuksia, jotka eivät suoranaisesti liity valkoisiin aukkoihin itseensä. •
Niklas Hietala