Goethe kuvaa näytelmässään Faust ihmisen kaikkinielevää pyrkimystä tietoon. Tohtori Faust jopa myy sielunsa Mephistophelelle tullakseen kaikkitietäväksi. Homo Sapiens on Afrikasta lähtönsä jälkeen lisännyt tietämystään räjähdysmäisesti ja yhä kiihtyvällä tahdilla. Luonnossa on kuitenkin edelleen ilmiöitä, jotka eivät alistu ihmistiedolle. Eräs tällainen aivan arkinen ilmiö on sää.
Vanhassa agraariyhteiskunnassa yritettiin ennustaa lähitulevaa säätä mm. pilvien muodosta ja eläinten käyttäytymisestä. Sen lisäksi haettiin sään käyttäytymisessä kaikenlaisia lainalaisuuksia. Ajateltiin vaikkapa, että talven säästä voidaan ennustaa kesän säätä ”Mitä tammikuussa sataa, se laariin sataa” tai päinvastoin, kuten ”Ei pihlaja kahta taakkaa kanna”.
Turun Akatemian matematiikan professori Laurentius Tammelinus julkaisi vuonna 1705 ensimmäisen suomenkielisen almanakan. Siihen hän sisällytti pitkäaikaisia sääennustuksia, Prognosticoneita kuten ”Tänä vuonna on meille tuleva kylmä ja märkä kevät, mutta lopulta päättää poudalla ja suloisella päivänpaisteella.” Samanlaisia ennustuksia oli hänen seuraavissa almanakoissaan. Lisäksi varsinaisilla kalenterisivuilla oli lyhyitä, jopa päiväkohtaisia sääennustuksia tyyliin ”lunda” tai ”selkiä”.
Myöhempi almanakan tekijä, matematiikan professori Nicolaus Hasselbom ei sisällyttänyt kahteen ensimmäiseen almanakkaansa (1726, 1727) sääennustuksia, koska ne olivat hänestä pelkkiä arvauksia, joista oli vain haittaa oppimattomalle kansalle. Sääennustusten poisjäänti vähensi kuitenkin almanakkojen myyntiä niin paljon, että Hasselbom vastentahtoisesti palautti almanakkaan ”ne totutut arwotuxet ilmasta” vuodesta 1728 alkaen. Aluksi sääennustusten ilmoitettiin perustuvan astrologiaan! Myöhemmin saatettiin ekstrapoloida muutaman paikkakunnan havaintoja koko maahan olettaen samalla, että täydenkuun päivämäärien toistuminen 19 vuoden jaksoissa aiheuttaa myös sään toistumisen samanlaisena 19 vuoden jaksoissa.
Almanakkojen sääennustukset alkoivat harveta 1800-luvun puolella ja loppuivat kokonaan vuonna 1887. Samaan aikaan alkoivat syntyä säänennustamisen matemaattiset edellytykset. 1800-luvulla kehitettiin lukuisia matemaattisia malleja luonnontieteiden ja teollisuuden tarpeisiin. Ongelmaksi tuli yleensä, että mallien ratkaisuja ei voinut esittää suljetussa muodossa, vaan oli tyydyttävä numeeriseen approksimointiin. Se taas antoi vielä 1800-luvulla epätyydyttäviä tuloksia.
Sään ennustamiseen tarvittavat neste- ja kaasuvirtausten ja termodynamiikan mallit eivät tehneet tässä suhteessa poikkeusta. Niissä mittauspisteiden hilan suuruus teki numeerisen ratkaisun käsin laskemisen käytännössä mahdottomaksi. Siksi sään matemaattisia malleja pystyttiin hyödyntämään vasta tietokoneiden myötä. Ensimmäinen varsinainen tietokone, 30 tonnia painava ENIAC käynnistyi vuonna 1945 ja kymmenen vuotta myöhemmin sitä käytettiin ensimmäisen kerran numeerisen säänennustusmallin laskemiseen. Työryhmässä oli mm. matematiikan yleisnero John von Neumann. Supertietokoneiden ilmestyessä 1970-luvulla Ilmatieteiden laitokset varasivat niistä runsaasti koneaikaa ja ennustukset alkoivat radikaalisti parantua ja pidentyä. Tänä päivänä saa Ilmatieteen laitokselta kännykkään jo sijaintipaikkansa 10 vuorokauden sääennusteen, joka on yleensä hyvä, joskin kesällä oli odottamattomia käänteitä.
Pitemmillekin sääennustuksille olisi tarvetta, mutta valitettavasti sää ei ole yhteistyöhaluinen. Syy on yleisesti tiedossa. Maapallon ilmakehä on monimutkainen kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lisäksi ilmakehän käyttäytyminen on kaoottista, ts. pienikin muutos vaikkapa Tokion säässä saattaa muuttaa lyhyessä ajassa radikaalisti Lohjan säätä tavalla, jota ei voi etukäteen tietää.
Näin ollen ainoa mahdollisuus päästä yhtä pitkäaikaisiin sääennusteisiin kuin professori Tammelinus toivoi esittävänsä vuoden 1705 almanakassaan, on lähteä hakemaan tohtori Faustin arkistosta Mephistophelen yhteystietoja. •