Jos piilomatemaatikko kaivetaan piilostaan ja häntä pyydetään sanomaan jotain hauskaa, niin tapahtuu usein kipsiin meneminen. Mitään ei tule mieleen. Tai tulee jotain, mutta moneen kertaan sanottua. Tai vitsi niin vanhaa vuosikertaa, että vaatii ympärilleen rutikuivan selityskerroksen.
Seuraa hätääntynyt introspektio: mikä meikäläistä ylipäätään huvittaa?
Thomas Hobbesin komiikan teoria lienee lajissaan vanhin, se on 1600-luvulta. Hobbesin mukaan se se vasta naurattaa, kun äkkiä huomaa toisen olevan itseä huonompi. Ettäkö ylimielisyys ihan naurattaisi? Häijyn Hobbesin tuntemuksiin en sentään pysty samaistumaan. Tai ehkä tätä ylimielisyyttä on sittenkin mukana, kun tyhmyys joskus naurattaa. Mutta naurattiko Hobbesiakin myös silloin kun hän itse möhli?
1700-luvulta alkaen on kehitelty teorioita, joiden mukaan koomisuutta koetaan, kun ensin on mieleen latautunut jonkin sortin energiaa, ja tämä varaus sitten yllättäen purkautuukin niin hauskalla tavalla että naurattaa. Sigmund Freud laati omasta tämäntapaisesta teoriastaan pienen kirjankin, nimeltään Der Witz.
Tässä voisi olla jotain perää. Kuulukohan se matemaatikon oireyhtymään, kun tiiviys ja kiteytykset ihan sellaisenaan niin kovasti huvittavat meikäläistä? Säästetään pitkien pöpinöiden vaatimaa energiaa, kun jotain sanotaan aivan nappiin.
Matematiikassa on joitakin huippuesimerkkejä tästä. Ehkä paras on Georg Cantorin diagonaaliargumentti, joka osoittaa, ettei reaalilukuja voida luetella jonona. Jos voitaisiin, niin listataan välin [0,1] luvut allekkain desimaalimuodossa ja vaihdetaan sitten ensimmäisessä ensimmäinen desimaali joksikin muuksi, toisessa toinen ja niin edespäin. Tarkastellaan sitten diagonaalille muodostunutta desimaalijonoa, joka tietenkin esittää jotain reaalilukua nollan ja yhden väliltä. Mutta tämäpä luku ei ollut listassa, koska se eroaa ensimmäisessä desimaalissa listan ensimmäisestä, toisessa toisesta jne. Ristiriita. Joukko-opin perustaja Cantor oli miettinyt tätä ongelmaa pitkään, ja ihmettelen jos ei häntä naurattanut ratkaisun hoksattuaan. Kaiken huipuksi saman argumentin muunnelmilla on todistettu paljon muutakin, sellaista käytti muun muassa Kurt Gödel kuuluisassa epätäydellisyyslauseessaan. En tiedä nauroiko Gödel, hän oli aika erikoinen kaveri.
Tekoälynkin huumorintajua voisi kokeilla. Tätä ovat monet tehneetkin, mutta minua ei jostain syystä huvita. Mitä vitsiä siinä on, jos hauskuutta joutuu hakemaan puppugeneraattorien Rolls Roycelta? Pohjana oleva neuroverkkojen teoria on kuitenkin suurenmoinen tieteen saavutus. Sinne johtavan polun jotkut, kuten Suomessa Teuvo Kohonen, vainusivat jo 60-luvulla. Nämä vehkeet oppivat jäljittelemään funktiota kuin funktiota. Siis matkimaan mitä vain. Matkimet ovat nyt tulleet jäädäkseen joka puolella, mutta ehkä tällainen nimike auttaisi edes vähän suhteellistamaan niitä suhteessa ihmisen älyyn ja huumorintajuun. •