Kuva: Brett Murray, Philadelphia 2018
Istun jäähallin katsomon ylimmällä rivillä. Ympärilläni on lähes kymmenentuhatta levottomasti liikehtivää ja hälisevää nuorta. Katsomosta kuuluu vihellyksiä ja kannustushuutoja. Joku yrittää saada katsomoa kiertävän aaltoliikkeen käyntiin. Muutaman yrityksen jälkeen se onnistuukin.
Kun tunnelma on riittävästi kohonnut, tulevat soittajat lavalle. Yksi heistä menee näyttämölavan reunalle ja huutaa katsomoon ”We don’t give a shit.” Katsomo huutaa takaisin hieman laimeasti ”We don’t give a shit”. ”Louder” huutaa soittaja ja toistaa ”We don’t give a shit”. Tällä kertaa koko katsomo huutaa takaisin ”We don’t give a shit”. Tiedän olevani oikeassa paikassa. Maailman suosituimman metalliyhtyeen Metallican musiikki iskee korviini. Reilun kaksi tuntia kestävä konsertti alkaa. Soitettavat kappaleet ovat pelkkää metallia. Yhtyeen musiikkiin harjaantumaton korvani ei tahdo erottaa kappaleita toisistaan. Poweria niissä kuitenkin on. Ja rytmiä. Äänentoistolaitteiden vahvistama matalien rumpujen jyminä tuntuu vatsassa saakka. Välillä soittajat epäilevät katsomon haluavan musiikkia soitettavan kovempaa ja vääntävät vahvistimistaan vielä lisää tehoa korviemme kuultavaksi.
Musiikki on kuitenkin vain osa showta. Shown visuaalinen suunnittelu on vähintäänkin samaa luokkaa kuin kuultava musiikki. Jäähallin permannon keskelle on rakennettu kahdesta toisistaan erillään olevasta lavasta dipolin muotoinen estradi. Muusikot liikkuvat lavalla siten että he tuntuvat täyttävän suuren tilan kokonaan. Liekö kyseessä jokin uusi kvanttimekaaninen ilmiö? Yksi muusikoista kiertää lavojen ja yleisön välisessä tilassa. Soittajat tuskin näkevät toisiaan ja ihmettelenkin miten he kykenevät pysymään samassa tahdissa ja yleensäkin soittamaan samaa kappaletta.
Lavojen reunoilla on metallisia valaisintorneja, jotka liikkuessaan muistuttavat jättimäisiä dinosauruksia. Lavoilta nousee välillä parin metrin korkuisia tulenliekkejä ja konsertin aikana paukutellaan myös lukematon määrä pommeja. Korvani rupeavat soimaan. Korvien sisältä kuuluva ääni kuitenkin peittyy lavalta tulevan musiikin alle.
Konsertin loppupuolella yksi pommeista sytyttää lavalle pienen tulipalon, joka kuitenkin nopeasti sammutetaan. Hetkeä myöhemmin yksi valotorneista rupeaa huojuman ja sitä rynnätään tukemaan. Yksi avustajista kiipeää torniin, mutta putoaa sieltä vaijerin varassa keskelle lavaa roikkumaan ja putoaa lopulta näyttämölle jääden siihen tajuttomana makaamaan. Loukkaantunut noudetaan paareilla pois.
Samanaikaisesti kaatua rojahtaa huojuva valotorni keskelle lavaa ja näyttämön valot rupeavat vilkkumaan sammuen sitten kokonaan. Rikkoutuneet sähköjohdot välkkyvät ja säkenöivät. Lavan alta juoksee näyttämölle henkilö vaatteet palaen. Avustajat sammuttavat hänet kuitenkin nopeasti ja henkilö kannetaan pahasti palaneena lavalta pois.
Silmät pyöreinä seuraan uskomattomia lavan tapahtumia. Katsomosta kuuluu kirkaisuja mutta paniikkia ei kuitenkaan synny. Käyn mielessäni läpi valmiusohjeet. Niistä ei löydy tilanteeseen apua. Myöskään ST-ohjetta ”Katastrofi rock-konsertissa” ei ole. Edes YVL-ohjeista ei ole apua ST-ohjeista puhumattakaan. Onko ohjeistuksemme riittämätön? Eikö niistä saakaan neuvoja elämän kaikkiin tilanteisiin? Tulisiko ilmoittaa tiedotusyksikölle?
Mikä meni pieleen? Eikö showssa ollut redundanssia? Liekö diversiteetti ollut puutteellinen? Miksi bio-indikaattori ei indikoinut? Tuhannet kysymykset risteilevät mielessäni. APUA! Olen hukassa.
Mieleeni muistuu taannoinen keskustelu Rytömaan prinsiipistä. ”Tiukan paikan tullen fiksut miehet tulevat ja hoitavat homman ilman suurempaa ennakkovalmistelua”. Itseluottamukseni palaa. Päätän improvisoida.
Kylmän rauhallisesti jään katsomaan edessäni tapahtuvaa näytelmää. Lavalta nousevan savun kirvellessä silmissäni ja kuristaessa kurkkuani rupean rauhoittelemaan vieressäni istuvaa naista. ”Tämä tapahtuma on vähäinen eikä sillä ole merkitystä turvallisuutemme kannalta”. Nainen rauhoittuu.
Näyttämöllä tilanne saadaan hallintaan ja soittajat kerääntyvät lavan toiseen päähän. Osa valoista saadaan palamaan ja soittimet saadaan uudelleen kytkettyä järjestelmään. ”Show must go on.” Soittajat soittavat vielä noin puolen tunnin setin.
Kotimatkalla tyttäreni kertoo, että kaikki oli vain osa showta. Sama oli tapahtunut myös edellisiltaisessa konsertissa. Potenssimiehenä lasken äkkiä, että todennäköisyys sille, että sama katastrofi sattuisi kahtena peräkkäisenä iltana, on 5,325×10-6. Tyttäreni taitaa olla oikeassa. Samaa todistaa myös seuraavan aamun Hesari. Konserttiarvostelun otsikkona on ”Metallican katastrofishow rikkoi rajoja”.
I don’t give a shit.
(Oheisen artikkelin olen kirjoittanut työpaikkani Säteily- turvakeskuksen henkilöstölehteen joskus vuonna 0. ST-ohjeet ja YVL-ohjeet ovat säteilyn käyttöön ja ydin- voimalaitosten valvontaan liittyviä ohjeita.)
Martti Annanmäki